Omaisuus, jota hänellä oli, oli tullut toista tietä.
Hän oli ollut perämiehenä jo nuoresta asti.
Koko ajan, vuosi vuodelta, oli hän rikastunut ja hänellä oli — aivan turhaa hän ei kehunutkaan — omaisuutta runsaasti, multa se oli karttunut hänen kaappeihinsa ja aittoihinsa hämärillä keinoilla. Huhuiltiin hänen juottaneen loiston hoitajat myrskyisinä syysöinä humalaan, sammuttaneen oikeat tulet, virittäneen milloin Purjekalliolle, milloin muualle vääriä tulia ja ohjanneen laivoja maalle ja ryöstäneen niitä, vaikka itse olikin niinsanottu ruununperämies, vallesmannin apulainen, jonka olisi pitänyt päin vastoin estää muita rikoksen töistä. Kostoksi ilmiantoi hänet eräs hänen vihamiehensä, yksi hänen entisiä rikoskumppaneitaan, joka todistajien läsnäollessa vakoili Rikon tekosia ja toivoi saavansa Rikon pois viralta ja saavansa perämiehen viran itselleen. Edellinen puoli asiasta onnistuikin: Riko sai käydä useilla käräjillä ja tuomittiinkin hänet lopulta kymmeneksi vuodeksi linnaan, ja sen jälkeen elinijäkseen kelvottomaksi valtion palvelukseen, mutta hän, ylpeä, kuusissakymmenissä oleva saarelainen, tunsi tuomion liian nöyryyttäväksi, kuolemaan asti kunniaa loukkaavaksi ja hän sitä ennen hirtti itsensä satamassa olevan jaalansa mastoon. Asian toinen puoli ei taas toteutunut ilmiantajan toivon mukaan, sillä Rikon jälkeen ei nimitetty perämieheksi ilmiantajaa, vaan Rikon poika, Pelto-Kallu, jonka elämän vaiheita jo olemme pitkältä seuranneet ja joka isänsä ja äitinsä haudalle oli pystyttänyt kiven ja siihen hakannut raamatusta löytämänsä lauseen:
"Kaikki menevät yhtä sijaa kohden: Kaikki he ovat mullasta tehdyt ja kaikki he multaan palajavat."
Raamatussa oli siltä kohdalta lehden kasa käännetty — oliko sen tehnyt hänen isänsä vai äitinsä, sitä ei hän tietänyt, mutta sen mukaan oli hänen helppo se löytää.
Niihin aikoihin kun kylässä levisi huhu, että Pelto-Kallusta tulisi isänsä viran perijä, tuli vallesmannin luo eräänä iltana Simin Pokko, se sama mies, joka oli ilmiannoillaan aiheuttanut Rikolle virkaeron ja tavallaan kuolemankin.
Pokko oli entinen luotsi. Siihen aikaan kun Pokko vielä oli virassa, ei saaren ja mantereen välillä ollut säännöllistä postinkulkua. Kerran, kun Pokko läksi luotsaamaan laivaa Vehkalahteen, antoi luotsivanhin hänen vietäväkseen postiin piirikonttoriin menevän virkakirjeen, joka sisälsi viisisataa markkaa rahaa. Pokko hävitti kirjeen ja korjasi rahat omaan kukkaroonsa. Näin meni monta viikkoa, kunnes asia tuli odottamatta ilmi. — Pokko oli aluksi selittänyt asian niin, että kun hän nousi laivaan, oli kova aallokko ja hän pudotti mereen merimiessäkkinsä, jossa muun muassa kirjekin oli. Se luotsioppilas, joka hänen mukanaan oli, todisti niin käyneen ja että vähällä oli, ettei miehetkin menneet ja että Pokon luotsiveneen löi laine laivan kylkeä vastaan murskaksi, ennenkuin se ennätettiin nostaa kannelle. Lisäksi oli yö, eikä etsiskelyihin voitu ryhtyä. Mutta Pokon musta merimiessäkki oli vettäpitävä niinkuin kaikki muutkin merimiessäkit ja kun sen suukin oli vedetty tiukasti kiinni ja kun se sisälsi kevyttä tavaraa, vaatteita pääasiassa, ja ilmaa, ei se uponnutkaan. Seuraavana päivänä oli meri tyyni — suuret, loivat ummikkaat vain vyöryivät vastavirtaa länsilounaasta itäkoilliseen. Öisen myrskyn aikana oli ollut virta länsilounaasta ja nyt myrskyn jälkeen itäkoillisesta, niinkuin tavallisesti. Pokon merimiespussi purjehti ensin yöllä itäkoilliseen, mutta nyt oli matkalla pakovesivirran mukana takaisin länsilounatta, lähtöpaikkaansa kohti. Aamulla, kun tyynen vuoksi ei voinut purjehtia, vietiin luotsia soutamalla laivaan ja näkivät luotsit jo kaukaa jotakin mustaa kelluvan merellä, kohoavan näkyviin ummikkaan harjalla ja katoavan jälleen. Kun merellä ei jätetä mitään löytöä tarkastamatta, soutivat luotsit tuon mustan esineen luo ja tunsivat sen Pokon kadonneeksi merimiessäkiksi. Avaamatta sitä auki toivat luotsit sen vanhimmalleen tarkastettavaksi — koska tuo kadonnut rahakirje piti olla säkissä. Luotsivanhin vei säkin avaamattomana ja todistajien läsnäollessa vallesmannille ja tämä taas vasta Pokon ja perämiehen sekä luotsivanhimman läsnäollessa sen avasi, eikä mitään kirjettä löytänyt. Pokko hätääntyi eikä kyennyt itseään puolustamaan — ei edes arvannut väittää, että olihan säkki ajelehtinut jo kauan merellä ja joku ohikulkija on voinut ottaa siitä rahakirjeen ja viskannut säkin jälleen mereen — vaan tunnusti ottaneensa rahat kirjeestä ja hävittäneensä kirjeen. Tästä kaikesta oli seurauksena, että Pokko sai lakata luotsaamasta laivoja ja ruveta elättämään itseään muulla tavalla, kalastamalla, pyytämällä hylkeitä ja korjaamalla talteen laivarikkotavaraa. Se oli Pokon tarina!
Pokko ei ollut katsellut mielihyvällä sitä, että Pelto-Riko, joka hänen mielestään oli vieläkin suurempi syntinen, ei ollut muka kelvollinen vallesmannin apuna nuuskimaan hänen merimiespussinsa sisältöä. Vielä samana iltana olikin hän rannassa sanonut Pelto-Rikolle: "Tämä päivä tulee — kuulehan — kalliiksi sinulle Riko!" Siitä päivästä alkaen hän vaani tilaisuutta kostaakseen Rikolle.
Kun siis levisi huhu, että Kallusta tulee uusi perämies, hiipi Pokko illan suussa vallesmannille.
— Onkos vallesmanni kotona?, kysyi hän keittiön portaissa palvelijattarelta.