— Eipä ole, eipä ole. Sinähän se oikeastaan Rikon hirtit! Vai eikö asia niin ole!?
— No — jos asiaa katsotaan siltä puolelta miltä sitä pitää katsoa, nimittäin oikeuden ja totuuden puolelta, niin ei kai minua voi syyttää niin raskaasta asiasta kuin murhasta — miesmurhasta — hyvän naapurin murhasta. Eiköhän tuo liene itse vapaasta tahdostaan hirteen mennyt. Se on kunkin oma asia ja syrjäisillä ei sen asian kanssa ole mitään tekemistä. Ja vallesmannihan siinä jutussa oli päältäkantajana enkä minä. Mitäs minä — viraton mies — tuhma saarelainen. — Hyvä naapuri se oli, Pelto-Riko! — Ja vallesmannin taas oli viran puolesta ajettava asia, ja kun meidät todistajat oli haastettu oikeuteen ja vannotettu, ei meidän auttanut salata mitään.
— Teidät!? Ethän sinä ollut valalla! Ethän sinä edes kelpaa valalle!
— Niin no — vaikken minä, mutta ne muut. Syyttömiähän ne olivat! — Nythän se kuuluu tulevan Pelto-Rikon poika, se Kallu, perämieheks vallesmannille?
— Niin tulee.
— Jokos se on sitten päätetty — se asia?
— Kyllä se on melkein kuin päätetty. Viran saa se, jolle minä sen annan.
Pokko latasi piippuaan, katseli permantoon ja oli kauan vaiti. Viimein hän taas alkoi puhua, hiljaa ja harvakseen:
— Ei tiedä, ei tiedä, onko se Kallu siihen virkaan sopiva. Sanotaan, ettei omena putoa kauas puusta… Eikös vallesmanni ole jo huomannut, että sillähän on silmätkin kolmenkanttiset, ihan kuin isävainajallaan —
— Kolmenkanttiset!