— Täytyyhän perämiehen tuntea paikkakunta!
— Parempi olisi, että tuntee vähemmän ja antaa saarelaisten tehdä tehtävänsä. Laivarikko on laivarikko! Luntreijaus on luntreijaus! Ne ovat enemmän tullin asioita, eikä perämiehen ja vallesmannin. Tullimiehet ovat mantereelta ja ne ovat hyviä miehiä. Eivät sekaannu nokkineen toisten asioihin — etenkin jos saavat hyvät ryypyt ja rosentit. Ei nämä ole mitään vallesmannin ja perämiehen asioita! Eikä minulla oikeastaan muuta asiaa ollutkaan. Kylällä vain hokivat, että Pelto-Kallusta tulee perämies, niin ajattelin, kun tästä muutenkin ohi kuljin, että maltas kun pistäydyn kysymässä itseltään vallesmannilta, sehän sen parhaiten tietää — ei minkään muun puolesta —
— Niin, varma se nyt on, että en minä ketään muuta ota kuin Kalle
Peltolan siihen virkaan.
— Se on sitten päätetty asia.
— Päätetty se on. Ja niinkuin jo sanoin, on Pelto-Kallun paperit selvät.
— No — voipi olla — voipi olla. Enhän minä sitä väitäkään ja selväthän ne — tuot noin — ovat ne ristitkin Viirin rannalla…
— Ristit! Mitkä ristit?
— Tuolla vain — Viirin rannalla — kaksi ristiä. Niistä on saarelaisten kesken omituisia juttuja. Kukaan ei kysy eikä sano — eikä suoraan sanoen tiedäkään, mitä ne ristit ovat. Seinissä on rakoja — seinähirsissä nimittäin — joka talon tuvan seinähirsissä täällä saaressa — ja niistä raoista menee ja tulee ulos ja sisään erilaisia juttuja niistä risteistä. Vallesmannin asia on ottaa niistä selvä…
— Risteistä?
— Niin — ja jutuista — että minkä verran niissä on perää ja minkäverran ei. Se on vallesmannin asia. Minä en puutu asiaan, enkä tiedä mitään, eikä kenenkään tarvitse tietää, että minä tämänkään verran tiedän. — Tässä oli kerran joku vuosi sitten, sellainen väliaika, ettei ollut vallesmannia, niinkuin oli nyt tänäkin kesänä, ja sattui sinä aikana suuri laiva käymään Viiriin kovan myrskyn ja sumun vallitessa. Pelto-Kallu, jonka isä silloin oli jo perämies, seilaili merta myrskyn jälkeen tällä ruunun jahdilla ja joutui ensiksi laivarikkopaikalle ja toi sieltä jahdin kuorman tavaraa ja piilotti aittoihinsa ja kun muut ihmiset ennättivät Viiriin, oli rannalla kaksi ristiä, joita siellä ei ennen ollut. Näistä risteistä jutellaan yhtä ja toista, vaikka minun uskoni on se, ettei siinä mitään pahaa ole. Minä luulen, että Pelto-Kallu löysi pari ruumista — ainahan sitä sattuu — ja hautasi ne hiekkaan rannalle ja pystytti molemmille ristin. — Mutta kansa kohee toista…