— On tuo kärpänenkin sentään viisas!
Tämän Taati kuuli, mulautti silmävalkuaisiaan yli vaskisankojen ja ärähti:
— Olettekos meluamatta siellä — hä! — Jumalan sanan aikana — hä! — "— — ja helvetin tuli pitää heidät perimän, niin monta kuin heitä onkin…"
Juuso ei tiennyt, että Markun Taatin tuvassa näin oli — hän vain kuvitteli tämmöistä, kuultuaan tänne rantaan asti Taatin saarnaavan ja laulavan lukuäänen.
Entisiin kokemuksiinsa perustaen Juuso niin ajatteli.
Hän oli kerran itsekin joutunut koko saarna-ajaksi Markun Taatin tupaan — kerran viime kesänä.
Hän oli jaaloineen silloinkin taas kotona ja joutilas sunnuntaiaamu kun oli, hän oli mennyt haastattelemaan ja katselemaan kaunista Markettaa ja Joosefiinaa. Päästyään juuri parhaiksi tyttöjen kanssa puheen alkuun, Markun Taati itse äkkiä lopetti tupakoimisen, otti esille nurkkakaapistaan ruskettuneen postillansa, asetti vaskisangat nenälleen, avasi kirjan auki siltä kohdalta missä kolme oikeanpuolista lehden kasaa oli yhdessä nipussa kulmalle käännetty, alkaen kovalla äänellä yskiä ja sitten vielä kovemmalla äänellä lukea. Silloin ei vielä ollut mikään kirkkoaika alkanutkaan, koska pohjoiseen päin soutavat kirkkohaapiotkin vielä näkyivät Koirankalliolle, josta Juuso vast'ikään oli tullut. Ei se mitään muuta ollut kuin kiusantekoa koko lukuhomma sillä kertaa, ja tuon tapauksen muisteleminen harmitti Juusoa vieläkin.
Kyllä hän muisti!
Hän voi hyvin kuvitella, miten Markun Taatin tuvassa taaskin Marketta ja Joosefiina haukottelevat ja torkkuvat, kissa loikoo jalat suorana permannolla päivänpaisteessa, ja Taati lukee pöydän päässä postillaa, itsekin toisinaan haukotellen ääneensä kiljahtaen. Lopulta hän saa saarnansa viimeisen lauseen luetuksi, panee kirjan kiinni ja takaisin kaappiin, pistää tupakaksi ja heittäytyy vuoteeseen loikomaan, sanoen sitä ennen: "No tytöt! Pankaas kirkkokahvi tulelle!"
Markun Taati teki kaiken aina samalla tavalla, siksipä Juuso voikin kuvitella mitä silläkin kertaa Markkulassa tapahtuu.