Juuson pitäisi lähteä jaalallaan matkalle heti kun rupeaa tuulemaan, mutta toistaiseksi ei tuulen tulosta näkynyt merkkiäkään. Aamulla varhain meri hiukan nousi, mikä seikka ennusti länsituulen lähestymistä, mutta päivän päästyä ylemmä rupesi meri jälleen alenemaan.
Juuso mietiskeli, mitenkä saisi keskipäivän kulumaan, ja hän katui, ettei ollut lähtenyt kirkkoon muiden kanssa. Mutta siihen, miksi hän ei mennyt, oli pari hänen mielestään pätevää syytä: hänen oli kuivattava purjeita, ja erään huhun mukaan pitäisi hänen ainoa veljensä Anterus olla kotimatkalla ulkomeriltä; kerrottiinpa hänen jo luotsien mukana saapuneen kirkonkylään, josta hän luultavasti kirkkomiesten mukana tulisi kotiin. Hänestä tuntui vastenmieliseltä tavata veljeään, sillä he olivat joutuneet epäsopuun keskenään silloin, kun Anterus viimeksi, jo neljä vuotta sitten, syksyllä myöhään, merikouluun mennessään, oli käväissyt kotona ottamassa rahaa. Hän halveksi veljeään kahdesta syystä: ensiksi siitä, että tämä oli herra ja laivan päällikkö sekä toiseksi siitä syystä, ettei tämä ollut näinä neljänä vuotena lähettänyt rahaa kotiin penniäkään, vaikka oli kotoa ottanut opintorahansa lainan nimellä. Juuso ei kunnioittanut miestä, joka kulutti hänen ansaitsemiaan rahoja, eikä ainoallakaan kirjelappusella ollut näiden neljän vuoden aikana muistanut edes selittää syitä maksujensa viipymiseen. Juuso toivoi, että alkaisi puhaltaa tuuli, mitä pikemmin sitä parempi ja mistä suunnasta hyvänsä, päästäkseen kohtaamasta veljeään. — Lisäksi häntä suututti se ilo, millä hän huomasi isänsä ja äitinsä ottaneen vastaan tiedon Anteruksen kotiinpaluusta. — Isäkin, jonka oikeastaan pitäisi varata kelpo hevosruoska ovenpieleen mokoman oinaan kotiinpaluuta varten, antaakseen siitä "Mitä kuuluu?"!, ensin toiselle poskelle ja sitten toiselle sekä niin edespäin. Sen sijaan nyt rientävät häntä vastaan kuin kuningasta!
Ranta oli harvinaisen tyhjä.
Ei ainoatakaan ihmistä liikkunut siellä. Missä kaikki lienevätkin! Aamulla oli saatu verkot kotiin mereltä miltei tyhjinä. Kellään ei siis nyt ollut työtä rannassa. Vain purjeet kuivattelivat itseään päivän paahteessa — ja olivatkin jo aikoja sitten kuivaneet samoin kuin verkotkin, jotka ruskeina ja harmaina riippuivat vapeissaan ainoankaan henkäyksen niitä heilauttamatta sinne tai tänne. Keveinä, kuivina ja untuvamaisina ne riippuivat paikoillaan liikkumattomina ikäänkuin olisivat teräslankaa. Voi katsoa niitä vaikka tunnin yhteen kohtaan, huomaamatta ainoatakaan värähdystä tai liikettä.
Missä mahtoivat olla ihmiset?
Osa arvatenkin kirkossa.
Osa kotonaan lukemassa postiltaa ja osa makuulla aitoissa, tuvissa, kamareissa ja saunan lauteilla.
Vasta kirkkoajan jälkeen heitä ilmestyy rantaan: miehiä, niin vanhoja kuin nuoriakin, rantakäräjiin tupakoimaan ja juttelemaan ja poikasia nappia heittämään.
Ei näkynyt liikkeellä koiriakaan.
Ne loikoilivat koivet suorina sarainten ja ranta-aittojen varjon puoleisilla seinustoilla tai rakennusten alla sikeässä unessa.