Vain yksinäinen rantavaris tuolla telojen välissä kyykkäili ja kumarteli etsien syötävää.
Ulompana merellä, ankkuroitujen alusten takana, pitkän matkan päässä niistä, keinuili harvalla ja uneliaalla ummikkaalla parvi valkeita kajaita, kuvastellen itseään peilikirkkaaseen veteen. Joku niistä silloin tällöin longotteli pitkiä suippoja valkeita siipiään, ja veden kuvajainen hänen allaan teki samoin. Missä taivas ja meri yhtyivät, sitä ei näkynyt. Kaikki näytti sulautuvan samaksi taivaaksi, joka hohti hopealle ja vihertävälle sinelle. Kajaat näyttivät sitäkin valkeammilta ja jaalojen rungot kuvastuksineen sitäkin mustemmilta, kun taas niiden mastot hohtivat kuin kultapuikot.
Tämä oli Juuson mielestä kaunein sunnuntaiaamu, minkä hän muisti, mutta siitä huolimatta hän olisi suonut, että raskaat pilvet olisivat vyöryneet yli saaren ja yli meren ja myrsky nostanut kuohuvia aaltoja kuin vuoria, joiden mukana hän olisi voinut purjehtia matkoihinsa, minne hyvänsä, pakoon, tarvitsematta olla veljensä tervetuliaisilla, kuuntelemassa tämän jaarituksia ja laverteluja suunnitelmistaan ja tuulentuvistaan, joista ei näyttänyt ikänä totta tulevan, mutta joihin isä myhäilevin naamoin uskoi ja joille äitimuori hymyili miltei kyyneleet silmissä.
Kun kalastajat tänä aamuna soutivat kotiin tyhjin verkoin, merkitsi se sitä, että kevätkesän kalastuskausi oli lopussa ja että tyyni joka nyt on alkanut, voi kestää monta päivää, viikonkin, niinkuin tavallisesti tähän aikaan kesästä.
Hän päätti lähteä kotiin, sulkeutua aittaan ja käydä sinne maata, eikä tulla koko aikana veljensä näkyviin, ei kiusallakaan. — Tietäköön, etten minä lainkaan kaipaa hänen viekasta kädenlyöntiään enkä hänen vilpillisiä "terve kunnon veli" — toivotuksiaan!
Pysy loitolla minusta, sillä nuoranpätkällä, vanhalla, kovaksi pikeytyneellä taljaköyden pätkällä minä sinut tervetulleeksi toivotan, niin totta kuin olen sinun nuorempi veljesi, ja pehmitän sinun hienot verkavaatteesi ja kopisevan hattusi ja luusi niin että muistat kotona käyneesi sekä viskaan viimein, hitto soikoon, vasten naamaasi viisisatasen, jotta saat sillä lyhentää kapakoissa juomavelkojasi! Tulehan vaan eteeni, roisto!
Siitä oli Juuso varma, että näin hän veljeään tervehtisi ja hän vapisi vihasta tätä kuvitellessaan.
Siitä koituisi tapaus, josta vielä vuosikymmenien perästä puhuttaisiin ja sananlaskuja ja ivalauluja sepitettäisiin, — mutta: "Sitä kunniaa älä, veli hyvä sentään luulekaan saavasi!" — Hänen oli sen sijaan tehtävä veljelleen sellainen kiusa, jonka hän, entisestä kokemuksesta tiesi häneen pahimmin pistävän: olla niinkuin ei miestä olisikaan! Ei nähdä häntä, ei kuulla häntä eikä yleensä tietää hänestä hyvää eikä pahaa!
Juuso läksi kävelemään kohti kotiansa. Pihamaalle päästyään hän tuumi vielä kerran mitä tekisi: asettuisiko aittaan makaamaan vai lähtisikö kylälle?
Hän valikoi edellisen.