— Peloittaa?!
— Niin. Tulisivat vanhukset kotiin. Tästä lähin minä en juttele sinun kanssasi enää mistään asiasta. Haluan vain tehdä työtä ja elää vanhusten seurassa sekä haastella heidän kanssaan enkä mene koskaan naimisiin.
— Niinhän sinä haastat kuin jo olisit itsekin jo vanha.
— Minäpä vanheninkin äkkiä — minä olen nyt monta vuosikymmentä vanhempi kuin tunti sitten.
— En minä ymmärrä tuollaista puhetta.
— Siinähän se paha vika juuri onkin, ettet sinä ymmärrä. Vanhusten kanssa juttelen vain sellaisista asioista, joita he ymmärtävät ja joita minä ymmärrän ja joista ei aiheudu surua kummallekaan puolelle. En ole rakastanut vanhuksia koskaan niin suuresti kuin nyt. Kun he ovat kotona, on kaikki niin turvallista ja minua haluttaa tehdä ahkerasti työtä. — Haapio kääntyykin jo tuolta Koirankallion takaa näkyviin. Tuleekohan Anterus? — Kuinkahan kauaksi hän jäänee kotiin?
— En tiedä.
— Et tiedä!
— Niin. En tiedä. Enhän olisi tiennyt koko miehen tulosta, ellen olisi sinulta kuullut. Vanhempani eivät hänestä puhuneet minulle mitään.
Juusokin tuli ikkunan viereen tähystelläkseen lähestyvää haapiota. Hän huomasi pian, ettei haapiossa ollut Anterusta. Suuri riemu valtasi hänet. Hän kosketti Santraa käsivarteen ja sanoi: