Tullimiehet nousivat jaalan, sitoivat jollansa pestin kiinni keulavanttiin ja tarkastus alkoi.
Se alkoi aivan tavallisella tavalla: Tullimiehet laskeutuivat ruomaan ja alkoivat vetää vahvasti ilmaa sieraimiinsa ja päällysmies ärjäisi viinan ja syysmyrskyjen tärvelemällä käheällä kurkullaan:
— Täällä — täällä haisee viinalle!
— Vielä mitä! Silakan suolavedelle ja tervalle siellä haisee, eikä viinalle.
— Minun nenässäni haisee viinalle!
— Jaa no — se onkin taas eri asia, millekä herra tullipäällysmiehen nenässä haisee ja mille ruomassa haisee!
— Minä en kysynyt sinulta mitään, sinä tervakourainen mies! Tullivartijat! Tehkää tehtävänne! Tarkastakaa joka loukko ja joka merimiesarkku ja joka kaappi ja koijat, ottakaa auki karneeri ja kajuutan permanto, penkokaa pohjapainokivet ja ketjukasat ja purjeet ja kaikki ja vetäkää köysinuotta ympäri jaalan!
Kun tarkastus oli näin perinpohjainen, vei se aikaa aina puoleen päivään asti. Enimmän vaivaa toi tullivartijoille niin sanotun köysinuotan veto jaalan ympäristöllä ja alla.
Oli nimittäin joskus sattunut, että isojen kivipainojen avulla painettiin lähelle pohjaa viina- tai viini-astioita, piiloon sinne, ja siltä varalta oli tullimiehillä nykyään niin sanottu köysinuotta, joka pikemminkin oli naara kuin nuotta. Sitä soutelivat tullivartijat hiki hatussa jaalan lähivesissä löytämättä mitään. Viimein antoi päällysmies vartioilleen käskyn lopettaa. Koko ajan oli hän itse seisonut tai kävellyt jaalan kannella ja polttanut sikarin toisensa jälkeen, sytyttäen uuden sikarin entisen pätkällä.
Tullivartijain palattua sanoi päällysmies Hinterikin Juusolle: