Isä, vanha Hinterikki, oli lukemisen aikana myhäillen täyttänyt piippunsa ja ruvennut tupakoimaan.
Lukemisen jälkeen kului pitkä aika, jolloin ei kumpikaan heistä lausunut sanaakaan.
Kuului vain hiljainen ritinä vanhan Hinterikin piipusta, joka palaessaan piti pientä, ritisevää ääntä sekä tuprautteli savua vuoroin hopeaisen kantensa rei'istä, vuoroin Hinterikin suusta. Piipun hopeahelat ja pesän kellertävä merenvaha välähtelivät sinertävän savun alla keskipäivän paisteessa, joka virtaili sisään matalasta kuusiruutuisesta ikkunasta, valaisten pöytää ja siinä olevaa kirjettä ja muodostaen ruutujen muotoisia valoläikkiä keltaiseksi maalatulle permannolle ja kirjaville permantomatoille.
Viimein virkkoi vanha Hinterikki itse.
— Pahuksen poika, kun ei tullut kotiin, niinkuin lupasi. Olisi ollut komeata näyttää kyläläisille oikeata merikapteenia. Olisimme menneet jo tänään iltapäivällä rantaan kolmeen mieheen toisten miesten joukkoon juttelemaan.
Juuso ei siihenkään vielä sanonut mitään.
Hetken perästä taas lausui Hinterikki, isäukko:
— No, mitäs tuumaat Juuso?
— Mitäpäs minä tuumaan! Enhän minä tuumaa mitään.
Hinterikki itse nousi ylös, asetti vaskisankalasit silmilleen, avasi kaappinsa ja otti sieltä tukun seteleitä, joista hitaasti ja moneen kertaan peukaloon nuolaisten luki pöydälle päällekkäin kymmenen viidensadan seteliä sekä niiden viereen niinikään päällekäin toiset kymmenen samanlaista, sanoen sitten: