Keskustelu oli järjestymätöntä jupinaa siihen asti kun saapuville tuli saaren puujalkainen lukkari keppi kädessä ja ontuen. Hän oli menettänyt jalkansa jo nuoruudessaan eräässä laivarikossa, ja kun hän ei sittemmin enää kelvannut enemmän laivankannelle kuin kalahaapioonkaan, lähetettiin hänet kunnan kustannuksella opiskelemaan lukkariksi. — Köyhä kun hän oli, oltiin varmat siitä, että hän joka tapauksessa joutuisi kunnan elätiksi, jolloin, jos hän kauan eläisi, se koituisi kalliimmaksi kuin talven kestävä opiskelu hiippakunnan pääkaupungissa. Erikoisia laulajan lahjoja hänellä ei ollut, ja kun hänet ensikertaa vietiin kouluuttajansa eteen ja kun tämä ensi töikseen oli koettanut hänen laulutaitoaan ja julistanut saattomiehille että: "Eihän tämä osaa laulaa lainkaan!", olivat saattomiehet vastanneet: "Eihän sitä olisi tänne tuotukaan, jos se nyt jo osaisi! Siitä syystähän se juuri tänne tuotiinkin, kun ei se laulaa osaa ja kun me tarvitsemme lukkarin. Ja koska tältä on toinen jalka pois, eikä kykene merelle, jäisi se kunnan elätettäväksi — nuori mies — eksä ymmärrä?" — "Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän", oli vastannut se päälukkari, lukkarien kouluuttaja, "mutta minä luulen ettei tästä miehestä laulajaa tulekaan, vielä vähemmin soittajaa." — "No koettaa nyt vaan!" olivat saattomiehet sanoneet, ja niin hän jäi kuin jäikin "peluukouluun", kuten hän itse myöhemmin, etenkin humalapäissään, nimitti sitä laitosta hiippakunnan pääkaupungissa, missä hän oli yhden talvensa viettänyt.
Lukkaria nimittivät omaiset ja ystävät puusedäksi ja vihamiehet kämpäksi — johtuen molemmat nimet hänen puujalastaan — tai oikeastaan kahdesta puujalasta, sillä hänellä oli aina keppi välttämättömänä toverinaan — kun taas Kämpän nimi erikoisesti muistutti hänen omituista, "kämppäävää", joka toisella askelella nytkähtävää kävelyään.
Lukkari oli ollut pahoissa vihoissa papin kanssa jo toistakymmentä vuotta. Mistä lieneekään riita alkanut, mutta ainakin pappi puolestaan koetti pitää sitä yhä eteenkin päin vireillä, panemalla lukkarin laulettavaksi sellaisia virsiä, joita tämä ei osannut edes laulaa, saati sitten soittaa.
Tähän aikaan lukkari oli vanha mies, kuudenkymmenen korvilla. Hänellä oli iso perhe ja jonkin verran varallisuuttakin. Viimemainittu seikka on erittäin merkittävä, sillä useammin kuin yhden kerran on sanottu, ettei mennyt hukkaan se raha, mikä pantiin lukkarin koulutukseen: kunta säästyi yhdestä vaivaisesta ja sai mukiinmenevän — saarelaiskannalta katsoen mainionkin — lukkarin, ja lisäksi vaatesepänkin, sillä lukkariksi opiskellessaan oli hän koko talven käynyt väliaikoinaan erään kaupunkilaisen ompelijamestarin luona opiskelemassa ompelua ja saavuttanutkin siinä ammatissa sellaisen kätevyyden, että kykeni pitämään saaren sulhaset ja muun mieskansan vaatteissa. Lisäksi hän oli teräväpäinen ja luki ahkerasti lainopillisia kirjoja ja oli senvuoksi saarensa ainoa lakimies ja asiakirjojen kirjoittaja, sekä vielä kaiken kukkuraksi ainoa apu tapaturmissa, milloin sattui luun murtumisia, tai joltain meni jäsen sijoiltaan, saatiin haavoja, tapahtui käärmeenpuremia, pyörtymistä, tarvittiin virvoittaa hukkuneita tai mitä muuta hyvänsä. Toimipa hän myöskin jok'ainoan kuolinpesän selvitysmiehenä ja perunkirjoittajana. Vieläpä hän sai kokoonpanna yksityiskirjeitä, tyttöjen kirjeitä merimiehille, ja monenmoisia muita, ja koska hän jokaisesta pienimmästäkin työstään otti palkan, kerääntyi hänelle, ei ainoastaan iloisia ja terveitä lapsia ja lasten lapsia, vaan myöskin maallista mammonaa: tavaraa ja rahaa.
Hän oli keskikokoinen mies. Hänen kasvonsa olivat punakat vanhuksen kasvot. Parta oli valkea ja poskilta ajettu. Hiukset olivat myös valkeat — nimittäin siellä missä niitä vielä oli: pieni seppele korvasta korvaan takaraivon yli.
Laulumiehenä hänen oli oltava läsnä kaikissa häissä, hautajaisissa, ristiäisissä ja muissa juhlissa.
Ensimmäisen totilasin juotuaan hän sekoitti puheeseensa vironkieltä.
Toisen lasin juotuaan hän puhui pelkkää viroa ja kolmannen lasin lopulla sekä sitä seuraavan lasin aikana ranskaa, joksi nimitettiin hänen omituisia nenä-ääniään, joita ei kukaan ymmärtänyt. Viidennen lasin aikana hän itki sitä mikä hänestäkin olisi tullut, ellei olisi joutunut peluukouluun: "Kunnanvaivainen — uu uu — kunnanvaivainen!"
Yöllä, häistä kotiinpalatessaan, hän hukkasi keppinsä häätalon ulkoportaissa, ja kompastui suin päin lähimpään puroon, joka, alkaen ylhäältä vuoristosta, virtasi läpi kylän ja jonka yli aivan lukkarin talon lähellä johti kaiteeton kivisilta. Kompastuessaan hän pudotti puujalkansa puroon joko kivisillan ylä- tai alapuolelle, saaden sitten kulkea ryömimällä loppumatkan kotiinsa, jonka oven takana hän alkoi huutaa apua. Itkukohtauksensa jälkeen hän nimittäin varustautui lähtemään salaa yksin kotiinsa, sanomatta siitä mitään vaimolleen, tyttärelleen, pojalleen tai muille läsnäolijoille. Näin kävi aina. Se oli hänen tapansa. Lukkari siis tulla kamppaili pitkin rantakujaa kotoaan päin ja lähestyi miesjoukkoa.
— No. Mitäs tuumasitte papin saarnasta tänään? kysyi lukkari.