— Sehän ei ole niin yksinkertaista.
— Ovathan tuon osanneet muut tuhmemmatkin!
Tästä asiasta riitti sitten keskustelua koko loppumatkaksi.
Vähän väliä tokaisi Mikko, päätään ravistellen:
— Ei, mutta muija sinulle on etsittävä jo ensi talvena mistä hyvänsä! Katsohan, sinä, niinkuin sanottu, et enää ole varsin nuori, vaan alat jo vanheta. Sinä perit isäsi rikkaudet — mutta kuka ne sinulta perii, sitä et tiedä, ellei sinulla ole lapsia.
— Mitä sinä puhut isän perimisestä? Muistahan, että minulla on velikin, Anterus nimittäin.
— No, vaikka onkin, niin eihän Anterus kaikkea saa — osa se on sinullakin. Sitäpaitsi, jos isäsi on oikeudenmukainen, niin hän antaa kaiken omaisuutensa sinulle, sillä sinähän sen olet hankkinutkin. Anterus — mikä hän on? Hunsvotti ja lesken kapteeni! No no, älä pane pahaksesi, vaikka sanonkin veljestäsi sen, mikä hän todellisuudessa on! Pitäisi vaan sanoa enemmänkin. — Jos minä olisin isäsi, niin kirjoittaisin testamentin näin kuuluvaksi: "Koska poikani Anterus ei ole ollut kotona sitten kuin varhaisessa lapsuudessaan, eikä ole tuonut taloon muuta kuin harmia…"
— Soo! Mitä harmia?
— … "muuta kuin harmia, määrään minä poikani Juosepin, joka on kaiken ikänsä luonani asunut, nuhteettomasti minua palvellut ja kaiken rahan ja omaisuuden talooni hankkinut, yksinperijäkseni". — No niin. — Niin minä kirjoittaisin. — Jaa, että mitäkö harmia? Sitä en minäkään tiedä, mutta ne sanat pitäisi välttämättä testamentissa olla. Ja eiköhän hän vaan harmiakin liene tuottanut! Sinun äitisi ei koskaan valita. Ääneti hän kulkee askareillaan, keittiössä ja navetassa. Aamulla on ensimmäisenä ylhäällä ja illalla menee viimeisenä vuoteeseen. — Harmia! No niin. Kirjoitetaan sitten vaikka "surua", sillä kyllä kai äidilläsi on Anteruksesta surua ollut!
— Kyllähän sinä testamentteja kirjoittaisit — jos osaisit ja ne sinun tehtäviksesi jätettäisiin.