— Ja pahinta oli se, että siinä virassa joutui joskus seilaamaan jäälautalla monia vuorokausia — ja se oli vähän ikävänpuoleista hommaa, koska jäälauttaa ei voi ohjata. Kerrankin tehtiin luntreijausretki Suomenlahdelta Danzigiin jäälautalla myrskyssä, pakkasessa ja lumipyryssä. — Minä jätin sen homman tuhmemmille miehille. — Sitten olin puoli vuotta eräässä yksimastoisessa, mutta kun se kulki niin helkkarin huonosti ja kun minä en ole tottunut seilaamaan yksimastoisessa, ja kun — ajatelkaa! — kuuden kuukauden perästä oltiin siinä samassa paikassa kuin minun siihen lotjaan tullessani, niin minä kyllästyin olooni siinä, laskin veneen vesille ja karkasin. Nyt sitten olen tässä. — No, kippis pojat!
Yksimastoisella Jere tarkoitti Ruuskeria, kahdeksantoista kilometrin päässä hänen kotisaarestaan, sen länsipuolella olevaa pientä, soikeata karia, jossa on korkeatorninen loisto. Jere oli ollut siellä loistonvartijana kolmen muun miehen ja päällikön kanssa, mutta palveltuaan näin syksystä kevääseen, kuusi kuukautta, hän aikaiseen keväällä ensi avovedellä, eräänä sumuisena yönä karkasi. Myöhemmin elämässään ei Jere Ruuskeria koskaan maininnut muulla nimellä kuin "Yksmastoinen".
Eskon Mikko sen sijaan pysyi uskollisena Juusolle kesät talvet: kesät purjehtimassa ja talvet apulaisena metsässä hakkaamassa kotitarvehalkoja. Myöskin oli Mikko aina hänen yhtenä toverinaan hylkeen pyyntiretkillä, joihin Juuso otti osaa joka talvi samoin kuin Mikko auttoi häntä myöskin viinan ja silkin kuljetuksessa Heikkilän toisella hevosella jäisin yli meren.
* * * * *
On myöhä syksy, joulunalusviikko, vuonna kahdeksantoistasataa ja kaksi kahdeksatta.
Puhaltaa kylmä koillistuuli ja keskellä merta on jouduttu niin sakeaan meripöllyyn, että on pimeämpää kuin synkimmässä sumussa. On mahdotonta nähdä mitään. Jaalan keularyöhä, joka nopeasti kulkevan jaalan keulassa syntyy ja jakautuu vinosti ulospäin sen molemmille puolille, häipyy näkymättömiin meripöllyn taakse.
Juuso ja Mikko istuvat alhaalla kajuutassa. Juuso käy toisinaan pilkistämässä kajuutan luukusta tuulta, purjeita ja aluksen kulkua, jota ohjaa aluksen nuorin mies, Sepän Jeren seuraaja, Mikon veljenpoika, Eskon Api, yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, jolle Juuso ennustaa loistavaa tulevaisuutta salakuljettajana, mutta joka itse uneksii mennä ulkomerille, päästä merikouluun ja saada laivan päämiehen lakki.
Alhaalla kajuutassa keskustelivat Juuso ja Mikko vakavista asioista. Juuso valitteli yksinäisyyttään ja odotettavissa olevaa ikävää talvea sekä että "ei tämä elämä ala olla minkään arvoista".
— Mitä tämä oikeastaan hyödyttää? Kuljetaan tällä tavalla kylmissä säissä, myrskyissä, sateissa ja sumuissa ihan kuin tyhjää takaa-ajamassa! Ihmisen elämä on sentään kummallista! Joudutaan tänne maan päälle eleskelemään mikä maamiehenä peltoa kyntämään, mikä kalastajana verkkoja vetämään, tai mikä minäkin tulemaan ja menemään. Sitten kuluu muutama vuosikymmen, ja maan päällä on taas kokonaan uudet kyntäjät ja uudet verkonvetäjät. On somaa pyörimistä tämä elämä! — Alamme jo tässä mekin vanheta, Mikko, ja se on pahinta!
— Mitäs pahaa siinä on! Eilen vanheni isäni, tänään vanhenen minä. Sinä ajattelet ja tuumit turhan paljo! Kuulehan! Minun mielestäni sinulle olisi hankittava eukko, ja nyt jo tänä talvena.