Ja koko miesjoukko rannalla yhtyy nauruun.
— Entä jos antaakin! Hänen suvussaanhan, kuulemma, on edesmenneinä aikona ollut noitia, jotka luovuttivat merelle hopeaa tarvitessaan tuulta tai tyyntä tai halutessaan saada meren jotenkin muuten noudattamaan tahtoaan. En minä yhtään epäile, etteikö Juusokin jotain konstia meren kanssa pitäisi, koska hänelle aina käy niin hyvin sielläkin missä toisille sattuu huonosti. Jotainhan siinä täytyi olla!
* * * * *
Mikko purjehtii yhä edelleen Juuson kanssa yhdessä, pysyen Juuson uskollisena seuralaisena loppuun asti — nimittäin tämän kuolemaan saakka.
Sepän Jere sen sijaan on jättänyt "Vesan" — eikä ainoastaan "Vesaa", vaan koko saaren ja Suomen vedet. Hän purjehtii ulkomerillä ja hänet on viimeksi nähty San Franciscon merimieskapakassa. Siellä oli hänet tavannut puolen tusinaa suomalaista, kaikki tuttuja hänen edelliseltä merimiesajaltaan.
— Hoo! Täällähän on vanhoja tuttuja koko pöytäkunta! oli Jere huudahtanut ja sitten toisten pyynnöstä kertonut:
— Purjehdinhan minä jo siellä kotipuolessa muutamia vuosia luntreijarina ja ansaitsin koko hyvin, mutta muuten kävi elämä sietämättömäksi…
— No?!
— Täytyi asua kapteenin kanssa kajuutassa, kun siinä laivassa ei ollut skanssia, ja niinkuin tiedätte, en minä voi sietää sellaista seuraa.
— Hahahaha!