— En.
— No mitäs varten?
— Saadakseni sanoa sinulle erään asian kahden kesken. Kuulehan! Minä olen tänä talvena usein tavannut kirkonkylässä Santran.
— Santran!
— Niin. Taisit vähän hätkähtää! No, ei se ole mitään vaarallista. Olen käynyt usein tänä talvena kirkossa, saadakseni jutella Santran kanssa. Kun viimeksi, viikko tapakerin, puhelin hänen kanssaan — Santra saattoi minua lähes puoli matkaa — kerroin hänelle kuinka sinä viikko viikolta ikävöidessäsi häntä laihdut ja kuihdut niin, ettei sinua enää kohta tunne entisekseen. Silloin Santra, tuo pienokainen, rupesi sen johdosta niin kovasti itkemään, että minä pelkäsin hänen vallan taittavan niskansa. Sitten ei Santra enää jaksanut edes kävellä, vaan jäi istumaan kivelle tien viereen. Ei kättänsäkään antanut minulle jäähyväisiksi. Niin suuri on rakkaus — Juuso!
— Mutta eihän tuo voi olla totta! Minulla ja Santralla ei ole toistemme kanssa mitään tekemistä. — Ja minäkö ikävöisin! Oletko sinä ihan suunniltasi? Minullehan on ollut tämä talvi iloisin kaikista edellisistä.
— Puhutko totta?
— Puhun, puhun!
— Miehiin ei ole luottamista. Minustakin näyttää kuin sinä olisit tänä talvena muuttunut iloisemmaksi kuin ennen — minun ansiotaniko lie vai muiden! Kyllä minä sen näen, mutta minun täytyi narrata Santraa, saadakseni selville hänen suhteensa sinuun.
— Millä oikeudella?