— No, tee miten haluat. Minä vain esitin oman ajatukseni.
— Ja voinhan minä jäädä kotiinkin. Ei tämä yksi reisu viskaa minua sinne eikä tänne. Onhan tässä pitkä syksy vielä edessä — paras purjehdusaika.
— Se on viisaampaa. Jää vaan kotiin!
* * * * *
Häiden valmisteluihin ryhdyttiin aivan heti, mutta viimeisellä viikolla ne vasta oikein pääsivät täyteen vauhtiinsa suursiivouksineen, leipomisineen ja paistamisineen. Juuso teetti itselleen myös sulhaspuvun; lukkari sai sen ommella. Verka oli varta vasten haettu Haminasta.
Euppe ja Juuso nähtiin miltei aina käsitysten juttelemassa ja
supattelemassa ja käsitysten he kulkivat milloin sisään, milloin ulos.
Erään kerran, heidän lähdettyään tuvasta, syntyi leipomaan kutsuttujen
Eerolan Loviisan ja Mattilan Ievastiinan välillä seuraava keskustelu:
Loviisa: Aina noiden nuorten on suudeltava ja halailtava. Minua alkaa kylläännyttää jo niiden näkeminenkin.
Ievastiina: Niill'on niin suuri halu, kun eivät ole vielä tottuneet toisiinsa. Niin, eivät ole vielä tottuneet, eivätkä ennättäneet vielä kyllääntyä toisiinsa.
Loviisa: Ei se sitä ole! Ne pelkäävät kadottavansa toisensa, ja siitä syystä ne joka hetki suutelevat ja halailevat. Pelkoa se on, pelkoa se on! Muistanhan minä sen itsestäni! Pelkäävät, että toisen rakkaus sammuu. Sitä se on! Ai ai ai! Kyllähän ennättävät vielä tasaantua!
Kun morsianta tuotiin läksiäistalosta häätaloon, oli kujasten varsille ja läheisille katoillekin kerääntynyt niin paljon ihmisiä, ettei muistettu missään hääsaatossa niitä niin paljon olleen ja runsaasti sitä oli hääkansaakin.