JUMALA ANTAA SAARELAISILLE VILJAA.
I.
"Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella", sanoi Hinterikin Juuso aamulla kello kolmen tienoissa, kun jälleen tuli tyyni ja niin tuumasi Eskon Mikko ja Sepän Jere myös. Molemmat he kertasivat puoliääneen, mitä Juuso juuri oli lausunut. — "Niin, yhdeksällä hevosella se ajaa. Niin se ajaa."
Muuta ei sinä yönä oltu juteltukaan.
Pari tuntia oli luovittu etelätuulta. Juuso itse oli pitänyt silloin perää. Käännösten aikana oli Juuso aina sanonut: "Käännyttäsköhän taas", jolloinka Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat kompuroineet pimeää kantta pitkin sanaa päästämättä paikoilleen, Mikko vokan jalustimeen ja Sepän Jere keulaan, hoitamaan keulapurjeiden jalusnuoria käännöksen aikana.
Ennen käännöstä antoi Juuso aluksensa hiukan aleta, jolloin sen vauhti lisääntyi, joka taas oli tarpeellista ja välttämätöntä kääntyessä, etenkin nyt, kun kävi vastaan voimakas ummikas.
Juuso itse istui kajuutan katolla jalat riippuen kannella ja piteli kiinni helmarista, ja ohjasi ja tarkkasi hetkeä, milloin aluksella on sopivan suuri vauhti ja milloin on sopiva aaltojen väli aluksen kääntyä. Silloin hän taitavalla liikkeellä, ensin vähitellen ja sitten rohkeammin, lykkäsi helmarin itsestään poispäin, jollain alus voimakkaassa kaaressa alkoi kääntyä ja kohota kallistuneesta luovima-asennostaan pystyyn. Silloin kuului läiskettä ja pauketta. Purjeet paloivat ja rievinauhat ja nuorat rapisivat ja rapsahtelivat vahvaa purjekangasta vasten, joka hulmusi tuulessa. Vokka oli vihainen pirkkelilleen, jolle se antoi läiskyvän korvapuustin toisensa jälkeen. Ensin vaikeni isopurje perällä. Se oli saanut tuulen uudelta puolelta, täyttyi, pingoittui, vaikeni ja alkoi lykätä alusta ylös tuuleen. Sillä välin olivat keulapurjeet saaneet myös tuulen uudelta suunnalta, mutta jäivät vastaan, painamaan keulaa alas, kääntämään alusta. Vokka oli paukkunut ja palanut koko ajan, mutta heti isonpurjeen täytyttyä tuulesta, vei Eskon Mikko vokan jalusnuoran alapuolelle, jossa hän Sepän Jeren avulla veti sen kireälle ja kiinnitti sen omaan linkkoonsa kannessa. Sitten he molemmin miehin menivät keulaan, Jere yläpuolelle päästämään harusvokan ja lyyverin jalustimet auki ja Mikko vetämään ne kiinni alapuolelle. Yhteisvoimin he tiukkasivat nekin kiinni. Alus kulki jälleen uutta suuntaa oikealle kupeelleen kallistuneena ja laistojen tulet, jotka äsken näkyivät oikealta, näkyivät nyt vasemmalta. Käännösten aikanakaan ei puhuttu enempää. Joskus jörähti Juuso: "Anna mennä!" tai "pane kiinni!", mutta eihän sekään mitään juttelua ollut. Vasta nyt, Juuson lauseesta: "Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella", kehittyi keskustelu, nimittäin tuo jo mainittu, jossa Eskon Mikko vastasi: "Niin, yhdeksällä hevosella se ajaa syksyinen yö. Niinhän ne sanoivat ennen vanhat, edesmenneet." Ja sanoilla: "Niin se ajaa, niin se ajaa", otti keskusteluun osaa Sepän Jere myös.
Tuuli oli nimittäin yön kuluessa käynyt kaikissa ilmansuunnissa ja välillä tyyntynyt. Nyt, noin puoli tuntia sitten oli alkanut puhaltaa etelästä, siis vastaan. Lännestä kävi myös voimakas ummikas, sillä eilen ja sen edellisinä päivinä, lähes viikon ajan, oli puhaltanut voimakas länsituuli. Käännöksen jälkeen pauhahteli ummikas alihangan puolelta vastaan.
Tuulen pyöriminen sinne tänne oli ollut kiusallista — paitsi milloin se puhalsi mukatuulena — ja vaikka nuo kolme miestä "Vesan" kannella eivät olleetkaan mitään maamiehiä, oli heidän mielensä apea ja pitempää keskustelua ei syntynyt, ennenkuin aamuhämärissä, jolloinka oltiin jo maan, nimittäin kotisaaren lähellä — sen korkeat vuoret siinsivät tummina yhä vaalenevaa taivasta vasten — kun tuuli kääntyi länteen ja saatiin lopettaa luoviminen. Onneksi oltiin silloin tuulen kääntyessä niin paljo sen päällä, että voitiin jalustimia höllentäen suunnata "Vesa" suoraan kotia kohti. Onnen kauppaa se ei kuitenkaan ollut tällä kertaa Eskon Mikon mielestä, eikä Sepän Jeren myös, sillä he muistivat kyllä, kuinka Juuso viimeisen luovin alkaessa oli sanonut: "Käännetääns pojat ja pyritään nyt helkkarin kyytiä niin ylös länteen kuin ennätetään, sillä tämä tuuli menee kohta sinne, jos vanhat merkit paikkansa pitävät!" — "Mistäs sä sen tiedät?" oli kysynyt Eskon Mikko ja Juuso oli vastannut: "No ek'sä itsekin näe ja huomaa, että laine lännestä alkaa käydä yhä virkeämmin. Siellä se jossain kauempana jo puhaltaa lännestä ja saattepas nähdä, niin pian se on länsituuli täälläkin." Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat Juuson tovereita ja tiesivät, että osa lienee onnessakin Juuson menestykseen merimatkoilla, mutta suurin osa viisaudessa ja valppaudessa, jolla hän otti kaikki pienimmätkin seikat huomioon ja osasi niitä käyttää hyväkseen. Muu saarikansa luki kaikki Juuson hyvän onnen syyksi ja siksi häntä hoettiin, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, "onnen pojaksi." — Matsedän Jyrin Anna-Liisa, tuo vanha, jumalisuudestaan kuuluisa vaimo, jolla oli jotain vanhaa kaunaa ja kateutta koko hinterikkiläisten sukukuntaa kohtaan, paapatti eräänä talvipäivänä naapurin emännille, jotka olivat puolitusinaisena joukkona kokoontuneet verkkoineen ja verkkoharkkeineen Anna-Liisan luo verkkojaan parsimaan, juttelemaan ja kahvia juomaan: "Hinterikin Juuso! Hö! Tuo juoppolalli! Sitä ei mikään muu merellä onnesta, kuin itse paholainen, joka sen ystävä on ja merehiset ja muut pahat henget, jotka sitä auttavat ja hoivaavat niinkuin oma omaansa ainakin!" Eskon Mikko ja Sepän Jere myös, jotka aina olivat Juuson matkatovereina, palkattuina matruuseina tosin, mutta tovereina siitä huolimatta, tiesivät, että onnella ja sattumalla ja vielä vähemmän pirulla ja veden väellä oli hyvin vähän osaa Juuson onneen merimatkoilla, jos oli osaa ensinkään. Tämäkin, että oltiin tuulen päällä lännen alkaessa puhaltaa, oli kyllä pieni tapaus, mutta kyllin suuri näyttämään, mikä osuus pirulla tai muilla sen maan miehillä on viisaan ihmisen teoissa. Päivän valjetessa oli tullut näkyviin toinenkin jaala, huonompikulkuinen kuin "Vesa", joka näytti pyrkivän samaan satamaan. Tuolla se nyt kyykkäili kaukana idän alla, jota nouseva aurinko kultaili, vähän purjeita vain näkyi tumman, miltei mustan meren takaa, eikä aika ajoin, jaalan vajotessa suurempien laineiden väliin, niitäkään. Se jäi kauas tuulen alle ja sai loppumatkan luovia ja pääsi satamaan neljä tuntia myöhemmin kuin "Vesa", ei siksi, että sen päämiehellä olisi ollut huonompi onni, vaan siksi, että siinä oli tuhmempi päämies. Se oli selvää Eskon Mikosta ja Sepän Jerestä myös ja siitä asiastapa sukeutuikin vilkas keskustelu "Vesan" kannella, sen kaataessa navakkaa länsituulta kohti kotisatamaa, niin että sen runko ihan innosta vapisi kun se vuoroin kiipesi viheltävin köysin jyrkkään ylämäkeen ja pauhaten läksi siitä viilettämään pitkää loivaa alamäkeä. Keskustelussa ei kyllä mainittu suoranaisella sanalla itse asiaa, koska Hinterikin Juuso, "onnen poika", "Vesan" päämies, itse istui siinä varsaansa ohjaamassa ja itse otti osaa keskusteluun, mutta ymmärsi sen Eskon Mikko sekä Sepän Jere, mistä on kysymys. Ei Hinterikin Juuso ollut tuhmia mukaansa ottanut!
Mikko: Sinne se jäi idän alle tuo meidän yöllinen kilpailijamme.