— Mitä se sinuun kuuluu! Enhän minäkään kysy, mitä sinulla on jaalassa!
— Kitas kiinni! huusi Juuso vastaan, mutta kun molemmilla aluksilla oli hyvä vauhti viheltävissä maanalusvihureissa, olivat alukset jo silloin kaukana toisistaan, eikä haapion perämies kuullut kohteliaisuutta.
Haapioita tuli toinen toisensa perästä.
Pian selveni myös mistä ne tulivat.
Niemen takaa tuli näkyviin Ruokolahden kylä, poikien kotikylä, ja siellä, Koiran kallion takaa, siis Juuson kotitalon edestä tuli näkyviin ison purjelaivan mastot.
— Siellä on laivarikko! huudahtivat pojat melkein yhteen ääneen.
Neljännestunnin perästä oli "Vesakin" paikalla. Se ankkuroi aivan laivan perään taa. Laiva oli ajanut kovalla itätuulella sumussa pieneen kallioiden väliseen lahdenpoukamaan Juuson kotirantaan, miltei valkamaan ja niin lähelle kuivaa maata, että sen keulapuomista voi miltei kuivalle maalle hypätä. Kun ranta oli jyrkkä, oli laivan perä vajonnut veden alle, mutta keula oli korkealla. Meri huuhtoi sen kantta keulamastoa myöten.
Senkös ympärillä oli häärinää!
Siinä oli kaikki Ruokolahden kylän haapiot ja kirkonkylän haapioita lisäksi. Viimemainitut olivat paljo epäedullisemmassa asemassa, sillä heillä oli kuuden kilometrin soutu kotiinsa ja taas sieltä takaisin, mutta Ruoholahden kyläläisillä oli omat valkamansa lahden poukamissa laivasta etelään ja pohjoiseen, etäisimmillä viiden minuutin soutu. Juuson kotiväellä oli kaikkein mukavinta: muutama syli laivan keulasta omaan rantaan. Siellä häärivätkin Juuson isä, vanha Heikin Hinterikki ja hänen vaimonsa Hinterikin Anna-Sovia ja palvelustyttö Santra. Juusolla ja hänen tovereillaan ei ollut aikaa edes purjeita kääriä "Vesassa". — Ankkuri mereen ja kymmenkunta syltä kettiä perään ja purjeet alas ja sitten suurella läiskäyksellä jolla veteen ja jollaan loikkivat peräkkäin Juuso, Eskon Mikko ja Sepän Jere myös ja lieruttivat laivan kupeelle ja sanaa sanomatta hajaantuivat joukkoon, kukin oman väkensä avuksi. Ei siinä ollut aikaa sanoa hyvää päivää, ei terveisiä Memelistä, ei kysellä mitään, eikä liioin heiltä kukaan mitään kysynyt — heidän tuloaan tuskin huomattiin. Sanaa sanomatta tarttui Juuso isänsä kädessä olevan haavin varteen ja alkoi nostaa veden alta, laivan ruomasta, isostaluukusta, viljaa, ruista. Isäukko säpsähti hiukan ja mulautti pahasti silmiään ja yritti kirota, mutta kun tunsi ryöstäjän omaksi mieheksi, muutti ilmettään ja sanoi, käännellen mälliä suussaan: "No aja sinä sitten nuoremmaksesi! Jo tässä väsyttääkin, kun tätä menoa on jo jatkunut kolmatta vuorokautta. Minä pitelen säkin suuta, että mamma saa mennä maalle. Mene tuolla jollalla. Kyllä me nyt tullaan toimeen ilman sinuakin."
Juuso nosti viljaa. Sitä tuntui olevan laivan ruomassa vielä kosolti. Haavissa oli pitkä varsi, sen alapäässä vahva rautarengas ja siinä harvasta kankaasta tehty pussi. Ahnaammilla näkyi olevan haavipussina kokonainen puolentynnyrin säkki. Se toi kyllä paljo kerrallaan, mutta sillä haaviaminen oli hankalaa ja hidasta ja väsyttävää.