Pian olivat kaikki kolme miestä kannella.
Jere tirkkasi puomin, höllitteli isonpurjeen piikki- ja juurivalleja, Juuso itse veteli reivinnuorasta renkaan toisensa perään kiinni puomiin, Mikko hoiti edelleen ohjausta ja veti kiinni isonjalusnuoran, että puomi tuli aluksen kohdalle ja Jere ja Juuso voivat solmeta reivin toisensa perään, aina pohjareiviin asti. Työ pimeässä ja ankarassa aallokossa oli hankalan puoleista, mutta suoriuduttiin siitä muutamassa minuutissa. Jalusnuora höllennettiin ja isonpurjeen annettiin mennä jälleen oikealle, entiselle puolelleen, ja alus kulki sen perästä entistä tasaisemmin, mutta miltei entistä vauhtia.
— Lämmin tuli, sanoi Juuso käsiään hieroen. — Kylläpäs osasi lykätä äkkiä aikamoisen vihurin! Peloitti jo, että purje repeää.
— No — olisi se vielä mennyt jonkun aikaa niinkin, mörähti Mikko, sylkäisi yli laidan ja istui entiselle ohjauspaikalleen. — Äkkiä se lisäsi tuulta tosiaankin.
— Tämä oli vain pieni varoitus, jutteli harvakseen Jere ja pani myös tupakaksi, mutta ei ollut saada tulta piippuunsa.
— Varoitus! — Mitä sinä sillä meinaat?, kysyi Juuso.
— Sitä vain, että tämä itätuuli on kaiken aikaa katsellut ja odotellut ja ihmetellyt, että "Tuossa laivassapas on saita kippari, kun ei anna miehilleen purjeryyppyjä, purjeisiin päästyä!", ja että "Annas olla — pitäisi miestä vähäisen muistuttaa ja ravistaa tyttöajatuksistaan hereille." He he he!
— Tyttöajatuksista! Suus kiinni, tai joudut yli partaan!
— Tyttöajatuksista tai muista — itsehän ajatuksesi tiedät. Tottahan sinä nyt sen verran leikkiä ymmärrät, ettet tuosta minua yli partaan lykkää! Meri ja tuuli vaatii pitämään muistissa kaikki lain pykälät ja yksi tärkeä pykälä on se purjeryyppy, joka on saamatta vielä.
— Saathan tuon nyt vähemmälläkin melulla. Humalassa olit alukseen tullessasi ja menit heti maata purjeisiin päästyä.