Hinterikin Juusoa sanottiin välistä väkäleuaksi ja toisinaan jäkkäniskaksi. "Sellain jäkkäniska! Just kun Hinterikin Juuso!", sanoivat vaimot Juuson kotisaarella pojistaan joskus, ylpeillen ja kuvitellen, että niistä tulee Hinterikin Juuson kaltaisia onnellisia merenkulkijoita, onnen poikia, rahan tuojia. Eikä Hinterikin Juuson leuka muulloin niin vahvalta näyttänytkään kuin nyt, julistaessaan Sepän Jerelle tuon musertavan sukkeluutensa.
Eikä Hinterikin Juuso ollut mikään huono mies ruumiiltaankaan. Hän oli päin vastoin voimakas, norja ja sukkela, vikkelä kuin kissa. Kovin teki mieli Sepän Jeren viskata satamarkkainen takaisin, mutta pelkäsi, humalissaankin, että siitä tulee tappelu ja hän saa selkäänsä.
— Mutta eiköhän käydä maata, yksi niinkuin toinenkin, sanoi viimein isäntä. — Tästä taitaa tulla aamu käsiin ja työt eteen. Työt minulle ja matka teille.
Vasta nyt havaitsivat miehet, että aika oli kulunut jo kello viiteen aamulla, että oli jo heräämisen aika tavallisina päivinä. Siitä huolimatta kävivät miehet maata, sillä he olivat sangen väsyneitä.
Oli jo aamiaisen aika, kello kahdeksan, kun Hinterikin Juuso tovereineen heräsi, tai oikeastaan herätettiin. Isäntä tuli nimittäin tuvan puolelta isoon kammariin, jossa yöllä oli ryypitty ja korttia pelattu ja jossa saarelaiset nukkuivat, heitä herättämään ja sanoi:
— No miehet! Käypääpäs tupaan vähän haukkaamaan leipää.
Miehet ottivat ruokaryypyt, jotka olivat samalla kohmeloryypytkin ja alkoivat syödä emännän keittämää hyvää ohrajauhopuuroa voisilmän ja vastalypsetyn maidon kanssa.
Syödessä sanoi isäntä:
— Lahdelle näyttää yön aikana ilmaantuneen toinenkin alus.
— Niin pakana on kuin onkin, sanoi Hinterikin Juuso, vilkaistuaan ulos ikkunasta, joka olikin siinä hänen vasemmalla puolellaan. Eikä tämä kukaan muu ole kuin Loviisan tullijaala. Tunteehan tämän nyt, vaikkei olisi silmiä päässä. Maltas, maltas Petterssonni! Kyllä minä sinut vielä opetan!