Juuso laskeutui alas kajuuttaan, istui koijansa laidalle, pöydän ääreen ja poltti piippuaan. Vasen kyynäspää nojasi pöydänreunaan ja hän hoiteli piippuaan saman käden sormilla.
Hän poltti piippuaan ja mietiskeli, eikä uni tuntunut maittavan.
Hän ajatteli apulaistensa erilaista luonnetta, oli ajatellut sitä usein ennenkin.
Jereä hän tunsi tästä yöstä vihaavansa.
Sekä Juuso että Jere olivat molemmat pikavihaisia — tämä nyt noussut viha tuntui, ainakin Juusosta, sovittamattomalta.
Juuson näköpiiriin oli purjehtinut Santra kauniine silmineen, pellavaisine hiuksineen ja notkeine vartaloineen ja laulavine nauruineen.
Hän ei tiennyt, ei voinut edes kuvitella, kuinka kauan Santra oli ollut
Jeren näköpiirissä, mutta levoton mies oli, sen tunsi Juuso.
Tuo raa'asti naurava Jere!
Santra on pelastettava sinun kynsistäsi!
Juuso ei ollut ennen huomannut Jeressä niin paljon huonoja ominaisuuksia kuin nyt.