Se oli seisova valkea tuli.
Samaan aikaan tuli näkyviin keulan edestä, aivan suoraan keulan edestä vilkkuloisto. Maa oli lähellä. Se oli varma.
— Mikähän paikka tämä on?, tuumi Juuso.
— Entä jos nämä ovat Voionmaan tulia, tuumi Jere.
— Voionmaan tulia ne eivät voi olla. Siitä minä olen varma. Tunnenhan minä nyt Voionmaan tulet. Eihän Voionmaa pohjoisesta katsoen ole niin leveä maa, että sen tulet voisivat olla noin kaukana toisistaan. Eikä Voionmaan pohjoispäässä, tai paremmin sanoen sen Hietasaaressa ensinkään ole tämänlaisia tulia. Näistä on toinen seisova, toinen vilkkuva. Siitä minä olen varma, että me olemme Saksan rannikolla, mutta missä kohti, sitä minä en ymmärrä paraikaa. Täällä päin ei ole tullut liikuttua.
Juuso ja Mikko laskeutuivat kajuuttaan tutkimaan asiaa kartalta.
Avattiin kajuutan pöydälle Valtiasmeren eteläosan kartta.
Siitä pian selvisi, että seisova tuli on Rixföftin loiston ja vilkkuva tuli kuuluu Helan loistolle, joka on Heisternestin niemen kärjessä, ulkopuolella Danzigia.
Juuso raapi korvallistaan tämän huomattuaan.
— Lähellä oli, ettei ajettu maalle myrskyn aikana ja se olisi ollut viimeinen retki sekä jaalalle että miehille. Neljä tuntia jos olisi se myrsky jatkunut niin sitte olisi ollut loppu käsissä ihan armotta.