Jaala kulki yhä nopeammin.
Ketään muuta purjehtijaa ei näkynyt missään koko laajalla meren selällä.
— Mutta jos tuo ei ole loiston tuli, niin sitten ei mikään, sanoi lopulta Juuso ja viittasi piipullaan suoraan etelään.
— Mikäs helkkarin tuli siellä voisi olla!?, sanoi Jere. — Korkeintaan laivan tuli.
— No tunnenhan minä nyt toki mitkä ovat laivojen tulia ja mitkä loistojen. Katsokaa itse. Odottakaa, milloin jaala kohoaa ummikkaalle ja tarkatkaa silloin kaarien suuntaan.
Sekä Jere että Mikkokin nousivat kajuutan katolle seisomaan ja tähystelemään etelään. Helmaria hoiteli Jere sillä aikaa jaloillaan.
— No! Nyt se taas näkyy! Vai eikö teidän silmänne sitä tapaa? Kyllä minä näen aivan selvästi. Pannaanpas suunta vähäksi aikaa sinne päin. Täytyyhän meidän ottaa selvä mikä se on.
Jaala käännettiin niin ylös tuuleen, kuin minkä se ikinä nousi, jalusnuorat vedettiin kiinni ja jaala otti suunnaksi eteläkaakon, siis koko joukon vasemmalle Juuson löytämästä tulesta, joita toiset eivät vieläkään saaneet silmiinsä.
Jaalan vauhti oli silloin viisi solmua.
Tunnin purjehduksen perästä tuli näkyi aivan selvästi jokaisen silmään, mutta nyt lännestä.