— Niin — niinhän se on. Mene nyt vain sinäkin maata. Hyvää yötä, hyvää yötä.
Sameli palasi kotiinsa rauhallisena ja ikäänkuin tyhjenneenä. Hänellä oli tunne, niinkuin olisi kauan purjehtinut merellä sumussa kohti merimerkkiä, jota ei määräaikanaan tullutkaan näkyviin ja sitten peljännyt purjehtineensa virran viemänä harhaan ja joutuvansa tuhoon ja asettaneensa kaikki vapaana olevat miehet kahdenpuolen keulakannelle vahtiin ja itse tähystelleensä kuin koko ihminen olisi ollut yhtenä ainoana silmänä tahtoen tunkeutua ulos ruumiistaan läpi sumun näkemään missä on se merimerkki, johon piti tultaman ja josta piti otettaman uusi suunta ja kuin hän olisi antanut heittää luodin mereen laivan tuskin ennätettyä yhtä pituuttaan kulkea edellisestä luotauspaikasta ja antanut puhaltaa sumutorveen yhtenään, saamatta mistään vastausta ja sitten — mikä ilo saanut näkyviin tuon merimerkin lopultakin ja hetki sen jälkeen antanut ankkurin pudota luotettavan hätäsataman pohjaan, jossa jäi odottamaan ilman selvenemistä ja matkan jatkumista.
Sameli luuli nyt saavuttaneensa sataman ja voivansa levollisena silmäillä tulevaisuuteen, mutta hän erehtyi täydellisesti.
Pahin oli menemättä.
Hänen tietämättään kulki hänen elämänsä laiva täysin purjein ja täyttä vauhtia.
Tuskin oli Sameli nimittäin istunut viittä minuuttia mukavassa keinutuolissaan puotikamarissaan, kun ikäänkuin joku olisi hänen korvaansa huutanut: "Mene ulos! Sinua narrataan!"
Sameli läksi ulos.
Oli jo pimeä.
Ikkunoista paistoivat tulet.
Lapsia juoksenteli parvissa tai yksitellen mitä kummallisimmissa puvuissa ja kamalat paperinaamiot kasvoilla. Useimmat niistä olivat tytön puvuissa — siis poikia. Ne juoksivat ja kirkuivat ja koettivat siepata naamareita toisiltaan.