Nähköön Sameli, että hän lähti, ajatteli Juoseppi. Ja miks'ei Sameli sitä olisi nähnyt! Olihan koko Suomenlahden Itäselkä avoinna hänen silmilleen mistä talonsa itäikkunasta hyvänsä.
Ulompana selällä tapasi Juosepin jaalan vilkas länsituuli, joka kiihtyi tunti tunnilta. Puolen yön tienoissa se jo oli myrsky. Meri kuohui korkeissa aalloissa. Jaala kulki hurjia ylä- ja alamäkiä. Vähän väliä oli purjeita vähennettävä, kello yksi aamuyöstä pantiin isopurje kokonaan kiinni. Jaala kulki nyt ainoastaan pohjaan reivatun nokan ja lyyverin vetämänä, mutta vauhti oli sittenkin suuri. Vesi ryöppysi ja sihisi keulan alla. Kansi oli veden vallassa miltei aina — vain laineen harjalle noustessa kohosi alus ylös vaahdosta ja yli syöksyvästä vedestä. Vantit vihelsivät lakkaamatta. Piki-Juoseppi itse piti perää koko ajan. Pojat nukkuivat lämpimässä ja kuivassa kajuutassa. Viimeksi oli heidän apuaan tarvittu isonpurjeen kokoonkäärimisessä. Siitä oli kulunut jo pari tuntia.
Erään valtavan aallon päältä alkoi jaala syöksyä alamäkeä vinottain. Itsepäisesti pyrki se kääntämään kylkensä juuri kaatuvalle kertalaineelle, joka olisi ollut tuhoisa liike koko alukselle. Juoseppi lykkäsi helmaria vasemmalle vastustaakseen peräsimellä aluksensa luvatonta liikettä.
Ihme ja kumma!
Helmari ei liiku!
Juoseppi pani liikkeelle kaikki voimansa.
Helmari liikkui jälleen, mutta nyt liian helposti.
Piki-Juoseppi käänsi päänsä hätäisenä perälle päin ja näki peräsimen kelluvan jo kaukana.
Pitkin matkaa oli Juoseppi tuntenut outoa vastustelua peräsimen liikkeissä, mutta ei osannut pelätä näin hullusti käyvän.
Alusta ei voitu enää ohjata.