Jokainen ajatteli vain omaa pelastustaan.
Ankkurien pohjaan tarttumisesta ei olisi mitään hyötyä.
Päinvastoin voisi alus hajota aaltojen lyödessä sitä vastaan — vanha, puolimätä alus ruostuneine nauloineen — mitä se kestäisi!
Juoseppi kelasi siis apulaispoikineen ylös toisen ankkurin ja lyhensivät toistakin ketjua paljon. Sen verran jätettiin ketjua vain laahaamaan pienemmän ankkurin kanssa, että alus pysyi keuloittain laineisiin.
Kylästä ei näytty yritettävän lähteä luovimaan laivarikkoisia vastaan, sillä se yritys olisi ollut turha ja mahdoton, sen tiesi jokainen saarelainen. —
Sen myönsi Piki-Juoseppi.
Erään kerran, jossain laivalla, ulkovesillä, pasaadissa purjehdittaessa, jolloin miehillä on runsaasti vapaata aikaa istuskella kansiluukuilla ja väitellä maailman asioista, muisti Juoseppi jonkun sanoneen, että jonkinlaisia pelastamismahdollisuuksia on olemassa, jos yritetään pelastaa ja tehdään jotain, mutta että mitään pelastamismahdollisuuksia ei ole, jos ei yritetäkään pelastaa. Juosepista tämä tuntui silloin viisaalta ja siltä, ettei kolmatta mahdollisuutta olisi, mutta nyt hän näki sen kolmannenkin, nimittäin että tässä tapauksessa oli tulos sama, läksivät nuo saarelaiset veneillään tänne tai eivät.
Saarelaisia oli jo kauan nähty kerääntyvän sille paikalle, missä jaalan ja maan yhteentörmäys näytti tapahtuvan.
Heidät oli siis jo maalta huomattu.
Juoseppi nousi kajuutan katolle seisomaan, paremmin nähdäkseen, mitä rannalla hommaillaan.