Piki-Juoseppi itki, itki, tyrski ääneen, vaikka olikin mies, nähdessään ainoan omaisuutensa tuhoutuvan. Kellään ei ollut aikaa kiinnittää huomiotaan häneen.
Laivarikko oli saarelaisille peräti laiha, ja jos saalis olisi ollut määräämässä toiminta-intoa, ei juuri mitään toimintaa olisi ollutkaan, mutta innostus tuli muista lähteistä: Ei iloittu saaliin vuoksi, vaan sen vuoksi, että tämä oli kuitenkin oikea laivarikko, vaikka mitätönkin ja laivarikko on laivarikko — se on enemmän kuin häät, enemmän kuin talkoot, laskiaiset tai mitkä pidot ja juhlat hyvänsä — "eikähän sitä ihminen elä vain hyödystä ja saaliista, tarvitseehan hän henkisempääkin nautintoa kuin leipä", selitti saaren viisain mies, kun joku, vakava aikaihminen hörähti siinä joutilaana, että: "On siinäkin tuhmaa hommaa! Tyhjän vuoksi ei kannattaisi tuossa hikihatussa hääriä, kastella itseään, loukata sormiaan ja sääriään ja väsyttää itseään. — Sitä enemmän vain syö taas kotonaan, eikä hyötyä mitään. Saahan tämän tyhjän pyytämättäkin, eikä sen vuoksi tarvitse tuolla tavalla rehkiä!" —
Eräs mies tuli puhuttelemaan Piki-Juoseppia.
Tarjosi hänelle tupakkaa ja sanoi:
— No sinähän tulit maalle sillä tavalla kuin et aikoisi takaisin mennäkään!, ja nauroi.
* * * * *
Kävikin niin kummallisesti, että tuo leikillä lausuttu ennustus toteutui täsmälleen.
Piki-Juosepista tuli sen saaren asukas.
Se tapahtui näin.
Noin parissakymmenessä minuutissa oli meri piessyt hänen jaalansa leivinpuiksi ja kahvipuiksi, jotka kasattiin pinoihin rantaan.