Ei niitä pinoja niin pienestä aluksesta paljoa tullut.
Eivätkä ne edes olleet oikeita pinoja, vaivaisia kasoja vain, moni vei sylissään koko saaliinsa, sillä kylään ei ollut pitkä matka.
Juosepin apulaispojat olivat olleet pelastustyössä koko ajan. Heidän ansiotaan oli, että purjeet, köydet, lokit, mastot ja muut purjepuut tulivat pelastetuiksi Juosepin itsensä nimiin. Loppupuolella Juoseppi itsekin otti osaa pelastustyöhön.
Kun meressä ei näyttänyt enää olevan mitään, hajautui väki rannalta kukin kotiinsa.
Piki-Juoseppi ja hänen apulaisensa johdatettiin saaren arvokkaimpaan ja varakkaimpaan taloon, kauppiaalle.
Kaupan omisti nuori, iloinen ja hiukan lihavahko leski, entinen kalastajan tytär samalta saarelta.
Kauppias-vainaja oli niinikään ollut saarelaisia, ensin kalastaja, sitten purjehtija, sitten kauppias.
Saaren köyhä pappi oli hänet kymmenestä olutpullosta opettanut kirjoittamaan ja hiukan laskemaan ja näiden taitojensa varassa hän oli aivan laillista tietä hankkinut porvarioikeudet ja harjoitti ensin kauppaa aitassaan, jossa möi kahvia, sokeria, sikuria, jauhoja, tupakkaa ja nuoraa. Vähä vähältä liike laajeni ja rakennuksia täytyi myös laajentaa. Viidessä vuodessa hänestä oli tullut täydellinen kauppias, jolla oli asuinrakennuksessaan oikea puoti ja pitkät aittarivit pihallaan. Kuudentena vuonna kuoli kauppias äkkiä, sairastelematta ja mitään valittelematta. "Kuoleman syy tuntematon", niin on merkitty hänestä kirkonkirjoihinkin. Hän jätti, paitsi yhtä kuunaria — tai oikeastaan se ei ollut täydellinen kuunari, vaan niinkutsuttu kuutto — suuren määrän omaa rahaa, velattoman puodin tavaroineen ja taloineen ja maineen ja nuoren lesken, joka suri kolme ja puoli viikkoa — tai oikeastaan vain kaksi päivää kovaa surua ("Sinä ihminenhän olisit arvokas kuin hyvä hyljekoira tai laiva, jos sinua kuoltuasi muistettaisiin vielä tulevanakin vuonna!", oli kauppias-vainajalla tapana huudahtaa ryyppytovereilleen iltaisin puotikamarissaan, kun joku sukulainen tai tuttava oli pari päivää sitten peitetty kirkkotarhan hietaan), viikon puolisurua ja loppuajan lievää ja yhä lieventyvää ja lopulta kokonaan haihtunutta surua — ja kaksi poikaa, jotka olivat jo isoja pojan kölkkejä ja auttoivat äitiään talon hoidossa ja kaupanpidossa.
Leski itse teki keväisin ja syksyin rannikkokaupunkeihin matkan tavaran ostoa varten. Hän osasi hyvin ostaa, ja kauppa menestyi ainakin yhtä hyvin kuin ennen mies-vainajan eläessä. Jotkin nuoremmat ja vanhemmat kosintaintoiset miehet — ymmärtäähän tuon! — sanoivat leskelle suoraan, ainakin suru-ajan loputtua, että: "Paljon paremmin — paljon paremmin!!" — unohtamatta sentään lisätä, että: "Miestä olisi sentään aina talossa tarvis ja kuluu vuosia, ennenkuin pojista tulee miehiä!", mihin leski lisäsi, että: "Pianhan ne vuodet menevät. Herra Jumala, kuinka ne menevät pian ja ihan tässä ennen aikojaan ja ihan käsiin vanhenee, eikä sille ruojaa mitään!"
Leski, jonka nimi oli Kauppiaan Manta, otti laivarikkoiset vastaan ystävällisesti, sillä hänellä oli hellä ja säälivä luonto, varsinkin tämänlaisia onnettomia kohtaan, jotka tulevat suoraa päätä kuin kuoleman kidasta ja ovat menettäneet kaikkensa, paitsi henkeään, terveyttään ja päällä olevia arkivaatteitaan.