— Jätetään huomiseen.
— Eikä jätetä. Päivä on korkealla, ennättää vielä tehdä mitä hyvänsä. Mene nyt heti isän puheille. Hän on rannassa omassa valkamassa tervaamassa haapiota, jonka tänään raappasi.
— Minä menen.
Samelin vaikein matka alkoi.
Hän käveli hitaasti.
Hän tahtoi antaa itselleen mahdollisimman kauan aikaa valmistaa ja miettiä, miten ihmeen tavalla hän voi asian toimittaa Anna-Marjan isän edessä.
Hän pysähtyi tiellä usein hyvin turhan asian vuoksi, niinkuin nytkin juuri ottamaan tieltä erästä peukalonpään kokoista pyöreää ja tavallista punaisempaa kiveä, jota hän tarkasteli aivan aiheetta ja heitti jälleen, tai parin askeleen päässä erästä tien ohessa kasvavaa takiaispensasta, joka työnsi niin reheviä lehtiä varrestaan. Sameli olisi mielellään mennyt mihin muuhun suuntaan hyvänsä, mutta ei Anna-Marjan isän valkamaa kohti. Jalat kuitenkin kuljettivat häntä sinne, kuten palvelevaiset ja typerät orjat ainakin, jotka tekevät sokeasti käskyn mukaan, vaikka asia näyttäisi menevän päin honkia.
Anna-Marjan isällä oli kuumaa tervaa padassa. Sitä hän tervasutilla siveli haapion laitoihin, jotka olivat puhtaaksi raapatut.
Haapio oli kumoon käännetty. Vaikka olikin jo ilta, kello seitsemän tienoilla, paistoi päivä vielä lämpimänä ja kuumaksi keitetty terva painui puuhun miltei sitä mukaa kuin sitä siveltiin.
Anna-Marjan isä vilkaisi tulijaan ja jatkoi työtään.