— Mitä sinä teet?
— Annan vain senaikuisen Anna-Marjan haastaa. — En koskaan katsele toista poikaa tällä tavalla enkä mene koskaan naimisiin. Minä unohdin soutaa. Isä myös, ja ne toisetkin unohtivat soutaa ja isä sanoi: "Siinä se on kaunis laiva!" ja ne muut sanoivat samalla tavalla, mutta silloisen Anna-Marjan sydän sanoi: "Voi kuinka kaunis on tuo poika!" — kuitenkaan ei se poika ollut sen kauniimpi kuin sinäkään ja — sinähän — olet — ruma — hah — hahhah. —
— Nykyinenkö Anna-Marja niin sanoo?
— Sanoo — sanoo! — Sehän se sanookin, että sinä et ole mikään kaunis!
— Kyllä muistan minäkin sen illan. — Minä katselin sitä tyttöä haapiossa…
— Katselit — katselithan sinä! Katselit ja puhalsit tupakan savua sieraimistasi, sylkäisit mereen, miltei meidän haapioomme asti, käännyit laiskasti sen peränpitäjän puoleen ja sanoit: "Saatana kun ei tule tuulta mistään!" — Hahhahhah — kyllä minä muistan — älä luulekaan…!
— Luuletko sinä sitten, etten minä olisi sinua ajatellut… En minä muita ole koskaan ajatellutkaan.
— Mutta täytyy sinun toki puhua minun isällenikin ja äidille. Eihän siitä muuten mitä tule. Minä olen alaikäinen! Sinun on puhuttava jo tänä iltana.
— Puhu sinä itse äidillesi.
— No puhun — mutta isälle en. Sille saat puhua sinä.