— Olkoon vain taikauskoa! Olkoon se sinun mielestäsi taikauskoa, mutta minun mielestäni ei! Minä tiedän, ja sen tietää jokainen, joka on maailmaa nähnyt, että jos rotat laivan jättävät satamassa, ei se laiva ikinä sen jälkeen ole ilmaantunut missään ihmisten ilmoille — eikä ainoakaan mies siitä.
— Uskotko sinäkin, ikämies, tuollaisia lapsellisia juttuja.
— Uskon. Ja minä olen myös sitä mieltä, että nyt olisi matka jätettävä sikseen tai otettava uusi päämaali, Voionmaalle tai Riikaan tai mihin hyvänsä. Parasta jäädä tähän. — Tulehan itse katsomaan niin näet, mitenkä rotat menevät.
Päämies sitaisi jälleen huivin kaulaansa, napitti takkinsa, pani lakin päähänsä ja molemmat miehet nousivat kannelle.
Keulassa olivat laivan kaikki miehet, kokkia myöten, kumartuneina yli laivan varpepartaan ja katselemassa kuinka rotat jättivät laivan. Läheisissä laivoissa ja laiturilla palavien lyhtyjen valossa näkyi tuo kaamea majanmuutto.
Ankkuriketjua pitkin laskeutuivat rotat mereen ja uivat yhtäjaksoisena peräkkäisenä virtana suoraan maalle. Niitä tuli aina uusia ja uusia. Se näytti aivan loppumattomalta. Viimein tuli ketjulyysistä ulos rotta, jota ei seurannut toista. Kului pitkä aika täydellisessä hiljaisuudessa, eikä enää ilmaantunut ainoaakaan uutta rottaa. Toiset olivat jo uineet näkymättömiin.
— No nyt se on laiva sitten tyhjä rotista kuin pullo.
— Paljon niitä olikin!
— Asia on selvä — sanoi joku miehistä, laiva on nyt kuolemaantuomittu väkineen.
— Näkisitte vielä Lentävän Hollantilaisen, niin sitten ei muuta kuin kädet ristiin ja aamen!, sanoi laivan päämies ja röhähti nauramaan ja pani tupakaksi.