Sitten ryypättiin taas.
Pian tuli siihen uusi vahtimies.
— No, mitäs sinä näin aikaiseen tulit?!, sanoi Tuomas.
— Tulinkos mielestäsi liian aikaiseen!? Kello löi kaksitoista jo.
— Kaksitoista!
— Niin niin.
— Älkää riidelkö turhaa kelloista! sanoi Juoseppi ja tarjosi pulloa tulijalle. — Ota ryyppy viluusi sinäkin.
— Kiitos vain — kyllä tätä menee.
Ryypittiin ja keskusteltiin, ja kello oli unohtunut kokonaan, sillä Juosepin esityksestä oli siirrytty loistotornin porstuaan, jossa oli parempi olla, ei tuullut eikä tuiskunnut ja vähän tuli valoakin, kun loistoon menevien porrasten ovi avattiin auki. "Saahan sieltä käydä välillä soittamassa. Käydään vuorotellen", oli Juoseppi sanonut, esittäessään kellotapulin vieressä loistotornin porstuaan lähtöä.
Soittaminen unohtui kokonaan, ihan täydellisesti. Pian olivat molemmat miehet humalassa. He torailivat ensin, mutta alkoivat sitten torkkua. Etteivät ne nukkuisi ja ehkä jäätyisikin kylmään porstuaan, auttoi Juoseppi heidät molemmat ylös, sinne missä voimakas loistotuli paloi ja synnytti lämpöä. Siellä miehet kävivät istumaan ja pullo kiersi miehestä mieheen. Juoseppi itse näön vuoksi vei vuorollaan pullonsuun huulilleen, mutta ei juonut. Pian vaipuivat molemmat loistonvartijat syvään uneen. Piki-Juoseppi hiipi pois tornista ja pani ovet lukkoon ja läksi tarkastamaan loistonvartijain kasarmia. Miesten puolella ei näkynyt, ei kuulunut mitään liikettä. Juoseppi hiipi kissan tavalla porstuaan, raotti tuvan ovea ja huomasi, että siellä nukutaan. Tuli oli sammutettu. Kuului kuorsaamista. Juoseppi perääntyi yhtä äänettömästi, sulki ovet ja meni tähystelemään päällikön puolta.