Pari päivää myöhemmin meni loistonpäällikkö Piki-Juosepin puheille.
Miehet istuivat Juosepin puotikamarissa.
Loistonpäällikkö pyyhki hikeä, jota oli saanut nopeasta kävelystä. Puhe ei tahtonut luistaa. Lopulta sanoi loistonpäällikkö:
— Minä olen päättänyt antaa sinut lain ja oikeuden kynsiin siitä "Anna-Marjan" laivarikosta, syyttää sinua koko laivan ja sen väestön tuhosta.
— Vai niin. Mutta ennenkuin minut voidaan tuomita täytyy sinulla olla todistajia.
— Minulla onkin. Pari vartijaa, jotka sinä juotit sikahumalaan vähää ennen laivan tuhoa. Sinä myös sammutit tulen loistosta. Laiva ei olisi luultavasti törmännyt maalle, jos sumukelloa olisi soitettu ja loisto olisi palanut.
Juoseppi hätääntyi, eikä hätäännyksissään osannut ajatella, että loiston vartijathan itse joutuvat siinä syytteeseen siitä, että olivat virantoimituksessa ruvenneet juopottelemaan.
Vanha viekas loistonpäällikkö käytti toisen pelästystä hyväkseen ja pommitti häntä ahdistuksillaan.
— Siitä tulee sinulle elinkautinen istuminen jokaisesta miehestä, minkä sinä viime yönä murhasit. — Sitten sinut tuomitaan maksamaan vahingonkorvaus ainakin laivasta — tavarasta hän ei voine korvausta vaatia. — Se käy sinulle sangen raskaaksi. — Se oli kallis yö sinulle.
Juoseppi ei jaksa virkkaa mitään.