— Arvaathan sen, mitenkä tämä kaikki on koskenut omaisiin: Samelin anoppi on kuin hulluna surusta, samoin Samelin vaimo. Simen Antun, sen laivan perämiehen, leski makaa heikkona sairaana, ellei jo tänään ole kuollut.
— Tietävätkö ne jo että minä — tuota epäilevätkö ne minua?
— Eivät vielä tiedä mitään muut kuin minä ja minun mieheni, mutta minä aion ilmoittaa… Mutta kun me on oltu aina hyviä miehiä, niin lupaan minä pitää suuni kiinni ja mieheni suut myös, jos hiukan maksat…
— Paljonko sinä tahdot?
— Tuhat markkaa.
— Kertakaikkiaanko?
— No, kuinka nyt sovitaan. Ehkä sinä voisit perästä maksaa lisää. Anna nyt ensin se tuhat.
— Tehdään vain ihan selvä kauppa.
— No anna tuhat nyt ensi kerralla ja sitten sata markkaa vuodessa.
— Sama se. Mutta jotain takeita minun täytyisi saada minunkin. — Minä maksan aina vasta vuoden lopussa sata markkaa, jos kuluneena vuonna ei sinussa ole vilppiä.