Jo ensimmäisenä iltana tuli loistonpäällikkö Pohjoisriviltä hänen luokseen.
— Hyvää iltaa, hyvää iltaa, herra kauppaneuvos.
— Iltaa iltaa.
— Olen saanut käydä täällä sinua etsimässä senkin seitsemän kerrat. — Aika veitikka, aika veitikka! Juottaa miehet humalaan, sammuttaa loiston ja antaa laivojen ajaa maalle, eikä maksa ajallaan siitä veroansa. Missä sinä olet ollut! He he! Helmikuun vero on maksamatta…
— Hylkeenpyynnissä minä olin.
— Niin niin. Kyllä tiedän, kyllä tiedän.
Piki-Juosepin teki mieli antaa aika selkäsauna ukolle ja ajaa hänet tiehensä, mutta hän malttoi sitten mielensä ja maksoi velkansa ja laittoi tavallista komeammat kemut: hankki soittajan, kutsui tyttöjä ja poikia ja koko yö tanssittiin ja juotiin. Kun aamuyöstä hajaannuttiin, olivat tytötkin humalassa.
* * * * *
Keväällä heti tuli Manta ensi kertaa katsomaan uutta puotiaan.
Hän oli talvella Viron-ajomiehien kautta kuullut, mitenkä Juoseppi elää. Hän tahtoi sen nähdä omin silmin ja sitä varten hän tuli salaa, odottamatta. Hän oli päättänyt järjestää ikävän yllätyksen miehelleen. Perille tultuaan hän kuitenkin sai pojaltaan kuulla, että Juoseppi oli jo viikko sitten vielä ajojäiden aikana, lähtenyt "Onnettarella", sanomatta minne. Hukkaan menivät Mantan haukkumasanat, kokonainen toraryöppy, jonka hän oli varannut Juosepille ja jota hän viimeisteli koko sen kuusituntisen matkan, minkä hän istui jaalan kajuutassa kotoaan tänne.