— Sinä saatanan liittolainen! Minä viskaan sinut mereen kuin koiran raadon!!
— Älä anna mies käsien valtaa! Puhu vain suulla, ei nyrkeillä, ja minulle, ei pöydälle!
Piki-Juoseppi veti koijasta päänsä aluksesta ladatun pistoolin ja väänsi hanan vireeseen ja saneli:
— Käy istumaan, sanon minä, ja puhu ihmisiksi! Minä olen pitänyt sinua — roistoa — koko illan vieraanani kuin vanhaa ystävää ainakin, ja kiitokseksi tämä rupeaa haukkumaan. — Humalainen — sika — mikä olet! Istu, sanon minä! No niin. — Tämän pistoolin nimessä vaadin minä sinulta selvitystä solvaavasta syytöksestäsi! Näytä toteen sanasi tai peruuta!
— Lähempiä selvityksiä saat talvikäräjillä, joihin sinut manuutan, ja syytän siellä sinua "Anna-Marjan" tuhosta. Juotit sioiksi loiston hoitajat ja loiston päälliköt ja sammutit loiston ja teit sumukellon mykäksi. Selvityksiä voit sitten käräjillä kysyä loistonpäälliköltä ja Jyrin Tuomaalta, jotka manaan todistajiksi. En minä niin paljon välitä laivasta ja tavaroista kuin ihmisistä. Sinähän tiedät, että perämiehen leski kuoli miltei mielisairaana surusta ja vuosi sen jälkeen anoppini samalla tavalla ja vaimoni ei ole vieläkään päässyt entiselleen. Joka hetki pelkään hänenkin menettävän järkensä. Näet siis, kuinka monien ihmisten henki ja terveys vaativat kostoa. — Sattumalta sain tänä iltana tietää asian ja tulin varoittamaan, ettet lähtisi mihinkään seilaamaan, varsinkin karkaamistarkoituksessa, sillä asiasi siitä vain pahenee. Ymmärräthän sinä, ettet sinä tästä enää mihinkään pääse!
Ase Piki-Juosepin kädessä oli jo aikoja sitten painunut alas.
Hän istui ja tuijotti permantoon. Hän tunsi olevansa mennyt mies. Keulanpuolelta kuului ankkurikelan kilkatus. Siellä yhä kelattiin entistä ketjua lyhyemmäksi, että toisen ankkurin voisi heittää mereen.
Tuuli tuntui yltyvän. Se humisi ja vihelsi kuuton mastoissa ja köysissä.
Kauan istuivat miehet vaiti.
Piki-Juoseppi tuijotti käsi otsalla.