— Herra Jumala kuitenkin! Mitäs te oikein olette nähneet?! Sameli ei ole kotona, ja minä olen koko yön levottomana odottanut saamatta unta silmääni. Sanokaa, hyvät miehet, mitä Samelille on tapahtunut, vaikka se olisi mitenkä pahaa!?
— Me ei tiedetä yhtään enempää kuin sinäkään, sanoi Piki-Juoseppi. — Tullaan suoraan aluksesta ja nähtiin joku merenajojolla sataman rannalla ja nyt olisi lähdettävä sitä katsomaan, olisiko se sinun miehesi jolla. Ajateltiin, että ehkä tämä Esu lähtee mukaan, kun ei teillä tämän likeisempiä miessukulaisia taida elossa olla.
— Lähdetään paikalla katsomaan mitenkä asiat ovat, sanoi Esu.
— Ja minä lähden mukaan, sanoi Anna-Marja.
— Mene sinä vain kotiin, sanoi Esu — Rannassa voi olla sellaista nähtävää, joka ei sovi sinun silmillesi.
— Minä tahdon nähdä! Minä tahdon nähdä!! Minä en tiedä miten on käynyt Samelille, ja minä en mene kotiin, ennenkuin näen ja tiedän. Mennään pian, Herra Jumala, kuinka minua peloittaa!!
Anna-Marjaa ei voinut Esu estää lähtemästä. Anna-Marja miltei juoksi. Toiset tuskin mukana pysyivät, varsinkaan vanha Esu, joka jäi viimeiseksi ja paljon jälkeen toisista. Tuolla Anna-Marja jo juoksee lähellä jollaa, pysähtyy sen luo — tarkastelee sitä hetken, mutta sitten alkaa, oikea käsi otsallaan, tuijottaa ohi jollan, pitkin rantaa, johonkin pisteeseen muutama askel jollasta eteenpäin. Sitten syöksyy hän kohdalle, lysähtää kädet ristissä polvilleen jääpenkereelle ja tuijottaa alas veteen.
Pian ovat saapuvilla miehetkin.
He näkevät Anna-Marjan edessä harvan ummikkaan sinne tänne heilutteleman vatsallaan pohjahiekalla makaavan miehen ruumiin, jonka kädet ovat koukussa ja kämmenet kahden puolen päätä. Laine läikkyy siitä yli. Maihin tuleva laine lykkää sitä hiukan maihin päin ja ulos menevä ulos päin. Sen harteilla on iso mykeväpäällyksinen jäämöhkäle, yön kuluessa syntynyt. Sen reunojen alapinnasta riippuu kymmeniä nousevan auringon valossa kimaltelevia jääkynttilöitä, joista vesipisarat helminä tippuvat aina laineen paetessa.
Miehet paljastavat päänsä ja seisovat mykkinä kuin Anna-Marjakin, joka kumartuu yhä syvemmä ja syvemmä ja kädet polvilla puristuvat yhä lujemmin ja lujemmin ristiin.