Sitä on sanottu meren hengitykseksi sen nukkuessa. Toisinaan tämä hengitys tunniksi tai pariksi vilkastuu — sanotaan sen johtuvan siitä, että jossain satojen kilometrien päässä tuulee ja aaltoilee. Meri uneksii silloin kaukaisista tuulista.
Yöt päivät on meri niinä aikoina kirkas kuin kuvastin.
Ei erota missä taivas ja meri yhtyvät. Kaikki on yhtä ja samaa taivasta, tai yhtä ja samaa merta. Purjelaivat ja -veneet seisovat paikallaan kristallikirkkaassa avaruudessa, johon ovat eksyneet, eivätkä enää löydä oikeaa suuntaansa. Vain auringon tai kuun noustessa ja laskiessa näkyy taivaan ja meren saarre, sekin vain sillä kohdalla, missä aurinko tai kuu nousevat.
Eräänä sellaisena keskikesän tyynenä nähdään Piki-Juosepin kuutto Suomenlahden laajimman ulapan keskellä mustine runkoineen, valkeine kajuuttoineen, tummanharmaine purjeineen, joista joka-ikinen on auki ja riippuu velttona. Vuorokausimääriin ei ole ainoakaan tuulenhenkäys puhaltanut sen purjeisiin. Laine on niin lopussa, ettei alus yhtään heilu. Reivinauhat riippuvat hiljaa. Ainoakaan ei niistä kertaakaan tapaa purjeeseen, vaikka riippuu niin lähellä purjekangasta, että tuskin tavallinen purjelanka sopisi väliin.
Laiva kuvastelee itseään veteen.
Se on kuin jättiläispeilin päällä.
Kuvastuva laiva näkyy yhtä kirkkaana kuin oikeakin. Runko kuvastuvassa laivassa näyttää olevan yhtä kovaa ja sileää kuin oikeassakin, samoin joka purje, joka nuora ja rungon yksityiskohdatkin, kuten piipattimet, laitasaumat pikiriiveineen, naulojen kannat ja purjeet niin tarkkaan, että erottaa kuvastavan laivan purjeissa paikkatilkut, liikkien kuluneet osat, kasatilkut ja kasarenkaat, reivinauhat ja kaikki ihan ylintä raakapurjetta myöten.
Ja mastojen kullatut nupit!
Nekin välkkyivät keskipäivän auringossa yhtä kirkkaina alhaalla kuin ylhäälläkin.
Tekisi mieli uskoa, ettei se mikään oikea laiva olekaan, ei enemmän tuo, jonka mastot ovat ylöspäin, kuin tuokaan, jonka mastot ovat alaspäin, vaan että jossain näköhermoissa kuvastelee peritty kuva muinaisajoilta laivasta, jota ei enää ole elävien joukossa, vaan joka kuuluu vainajien ja ammoin kuolleiden joukkoon, — etenkin kun äänettömyys sen ympärillä on niin syvä.