Ei kuulu mitään.
Lokit ja tiirat eivät lennä näin ulos ulapalle, jossa ei ole ainoaakaan karia, eikä niiden ääni kuulu tänne luodoilta ja saarilta, jotka ovat jossain tuon kristallikirkkaan tyhjyyden ja äänettömyyden takana ja josta ei mikään ääni kanna tänne.
Tuntuu kuin korvat olisivat jääneet kotiin.
Odottaisi, että edes tuo korkealla heloittava aurinko ei olisi noin ääneti.
Tuntuu siltä, että ainakin sen pitäisi kulkiessaan, vaikkapa miltei kuulumattoman hiljaa suhista ja palaessaan ritistä ja sihistä.
Kun korvilla ei ole mitään tekemistä, katselevat silmät sitä hartaammin, ja harhailtuaan ympäri pysähtyy katse erääseen pienen pienoiseen tummaan pisteeseen, auringon hohtavasta pyörästä suoraan alas.
Lähempää katsoen se on jaala, jonka kannella kolme nuorta miestä syö päivällistä, joka on katettu kajuutan katolle — keitettyjä perunoita, niiden päällä keitettyjä silakoita, paistinpannulla käristettyä sianläskiä ja leipää.
Tyyni on siellä yhtä raukea kuin kuutonkin luona, purjeet yhtä velttoina ja alus yhtä hiljaa ja kuvastelee veteen — jos se mitään oikeaa vettä tuollainen onkaan — yhtä tunnontarkasti itseään kuin kuuttokin, se erotus vain, että täällä toki kuuluu ääntäkin.
Miehet nimittäin keskustelevat syödessään.
Panevat ensin ruokaa suuhunsa ja sitten sanovat jotakin veltosti ja laiskasti, sillä tässä kuumuudessa ei viitsisi keskustella, eikä ole keskusteltavaakaan, sillä ajatukset eivät toimi. Sanoohan vain joku heistä jonkin yksinäisen huomion kuorimastaan perunasta, sulaan sianrasvaan kastamastaan keitetystä silakasta, leivästä tai läskinpalasta, joka putosi veitsenkärjestä kannelle, herättämättä toisissa sen suurempaa osanottoa pilkan tai naurun muodossa, sillä kukaan ei viitsi seurata tapauksia, jotka eivät tapahdu itselle, ja jos sen näkeekin, ei viitsi ajatella loppuun asti, mitä näki.