— Onkohan tuolla meressä halko, vai muuta merenajoa, sanoo vanhin joukosta. Jotain nimittäin kiiluu hänen silmäänsä mereltä hänen edestään.
Toiset eivät viitsi kääntää itseään, katsoakseen, mistä on kysymys, eikä edes ajatella sen enempää koko huomautuksesta.
Pitkään aikaan ei virka kukaan mitään.
Syönti on jo lopetettu aikoja sitten.
Vanhin loikoo kajuutan katolla selällään, kädet päänaluksena ja katselee tummansinistä taivaan korkeinta kupua ja oman aluksensa mastoja ja purjeita. Nuoremmat ryhtyvät korjaamaan pois astioita ja ruuan jätteitä. Siinä hommassa he hiukan vilkastuvat ja toinen sanoo vanhimman äskeiseen huomioon halosta tai muusta merenajosta:
— Jaa, että mikä halko? — Tuoko, jolla on kaksi mastoa ja purjeet?
Vanhin kuulee tämän, kohottaa päätään, tähystelee äskeistä löytöään ja sanoo:
— Kas pakana, kun minä äsken luulin, että se on jokin halko tai muu sellainen tuossa muutaman sylen päässä ja tämähän onkin matkojen päässä ja taitaa olla kuutto. — Mikähän sitäkin kuljettaa, kun ei sillä näy olevan tuulta enemmän kuin meilläkään, eikä sitä aamulla eikä syömäänkään käydessä vielä näkynyt.
— Virta. — Virta tuopi — vastasi toinen sangen veltosti.
Niin oli asia.