— Eiköhän se ole paremmin niin, että lampaita tarvitaan, etteivät sudet kuolisi nälkään…
— Oli miten oli. Minä en ole paimentanut enemmän lampaita kuin susiakaan, enkä tiedä miten päin asia on. — Kas kas kuinka kirkas kuunpaiste. Kyllä onkin satanut koko syksyn, ettei ole saanut purjeita kuivata ja panna talvikorjuuseen. Huomenna on varmasti pouta, ja minä taidankin mennä kotiin maata. Uni tässä alkaa tulla.
— Tule pois vain mukaan, ellet pelkää arvosi alenevan…
— Saahan tuonne vähäksi aikaa tulla — katsomaan. Kaikkeen sitä pitää lähteäkin — hulluttelemaan — täys'ikäisen miehen.
— Täys'ikäisen — venytteli Piki-Juoseppi, ja molemmat lähtivät kävelemään tanssitaloa kohti.
III luku.
HAMPURIA.
Kisatupa oli vanha ja iso — ainakin neljä syltä nurkkien väliä.
Permanto oli tehty leveistä palkeista. Palkit olivat — ja ovat vielä tänäänkin — kaikkialta naulan jälkiä täynnä, sillä hylkeennahat pingoitettiin aina siihen aikaan keväisin nauloilla kiinni permantoon, karvapuoli alaspäin, kuivamaan. Nahkojen päällä voitiin kävellä ja kului niistä siinä viimeinenkin rasva pois. Hyvinä hyljetalvina oli koko permanto nahkojen peitossa ja välistä kamarienkin ja keittiön permannot.
Nyt oli paljas, puhtaaksi pesty, punertava honka näkyvissä. Naulojen jäljet paistoivat tummempina. Niitä oli vieri vieressä, sillä tupa oli vanha ja vuosikymmenien kuluessa oli toinenkin hylkeennahka sen permannolla kuivanut kovaksi ja suoraksi.