Talossa oli aikanaan asunut suuri ja varakas perhe. Talon autioituminen oli jo hyvässä menossa, oli vain yksinäinen vanhapoika, Esa, sen ainoana asukkaana. Hänen kuoltuaan talo jäi vuosikymmeniksi kylmilleen, mätäni ja raunioitui — pystyssä oli enää sen läntisin osa, silloinen tanssitupa, luhistumistaan odottavana. Harmaat, pystyyn naulattujen leveiden vuorilautojen peittämät seinät vielä jotenkuten seisovat, mutta katto on niin harva, että linnut lentelevät siitä läpi. Ikkunalaudoissa näkyy vielä valkeaa maalia ja savupiipun tyngän muutamissa tiilissä kalkkia. Muu on kaikki harmaata. — Niin — olihan unohtua talon väririkkain osa: sen pienet ikkunaruudut, jotka ovat säilyneet ehjinä ulkonaisesti, mutta sisällisesti muuttuneet sikäli, että ovat himmenneet ja että niistä kiiltää ja hohtaa värejä kuin vesikaaresta toinen toistaan kummallisempia, vihreän, punertavan, sinertävän ja kellertävän sekoituksin.
Silloin, nimittäin kertomuksemme aikana, oli talo itse vielä täysin kunnossa, vaikka asukkaat "yksi toisensa perästä olivatkin lähteneet pitkälle matkalle", niinkuin Esa, talon yksinäinen vanhapoika, Samelin setä, entinen merimies, lähes kuusikymmenvuotias iloinen vanhus, sukulaistensa menoa nimitti ja hän vakuutti pian itsekin ottavansa "hyyryn pitkän matkan laivaan", mutta sitä ennen haluavansa nähdä hauskaa elämää ympärillään: nuoria ihmisiä, laulua, leikkiä, tanssia, hyvää tupakkaa ja Riian palsamia ja viinaa. Itse hän soitti viulua. Hän osasi soittaa kaikki purppurin osat, ulosajot, ja paljon muuta, mitä oli maailmalla oppinut ja koetti kotisaarelaisilleen nyt vanhoilla päivillään opettaa. Hän eli merimiessäästöillään, oli kirjoitustaitoinen ja kumma mies: kirjoitteli paljon, milloin musteella ja kynällä, milloin muulla, niinkuin teräväksi vuollulla hiilelläkin vihkoon, jonka hän oli itse ommellut valkeasta paperista. Kukaan ei koskaan saanut tietää mitä hän kirjoitti, sillä hän ei jättänyt vihkoaan muiden nähtäväksi — nimittäin niiden harvojen, jotka kirjoitusta osasivat lukea — eihän niitä koko saarella juuri muita ollutkaan kuin Sameli, lukuunottamatta pappia, loistonpäällikköä ja tullipäällysmiestä. Jotkut tytöt narrasivat Esaa ja pitivät lystiä hänen kanssaan ja kysäisivät että "Kuules Esa, mitä sinä oikein kirjoitat?", johon saivat vastaukseksi: "Juudas Iskariotin Epistolaa." — Esa sylkäisi aina ennen sitä vastaustaan kauas keskipermannolle asti ja otti sitä varten pitkävartisen valkean savipiippunsa pois hampaistaan. Niin teki Esa joka kerta, kysyivät tytöt vaikka kymmenen kertaa päivässä, ja yhtä monta kertaa päivässä tytöt ratkesivat nauruun niin rajuun että ihan katketa oli. Muutamat olivat saaneet niin rajuja naurunpuuskia Esan luona, etteivät uskaltaneet enää ottaa osaa pilaan, vaan juoksivat karkuun, kun joku kysyi Esalta, että "Mitäs sinä, Esa, oikein kirjoittelet? Kullallesi ulkomaille kirjettä, vai?"
Esaa sanottiin myös Kokiksi. Jumala sen tietää mistä kansa häntä Kokiksi rupesi hokemaan, sillä kokkina ei hän ollut palvellut ainoassakaan laivassa päivääkään. Oli kuusitoistavuotiaana mennyt merille ja oli alkanut suoraa päätä nuorempana matruusina ja kohonnut aste asteelta ja lopettanut aliperämiehenä laivoilla, jotka kulkivat kaukovesillä.
"Ek sä muista, kun Esan Kokki-vainaja aina ennen hampuria soitti?", sanovat vanhat miehet vielä nytkin toisinaan toisilleen, kun häissä syrjästä katselevat nykyisten nuorten tansseja.
"Muistaahan tuon nyt. Kukas sitä ei muistaisi, Esa-vainajan soittoa!" sanovat toiset vanhukset, keinutellen oikeaa jalkaansa, joka on heitetty vasemman polven yli. Sitte kilistetään lasia, silmät kiiluvat, toivotetaan onnea sanomalla: "Terveeksi", ryypätään ja taas sanoo joku: "Jaa-a! Sellaista soittajaa kuin Esa-vainaja ei tällä saarella ole ollutkaan — eikä tule olemaan!"
* * * * *
Tuvassa oli paljon tupakansavua ja miesten saappaista lähtevää hylkeenrasvanhajua ja lämpöä.
Tupa oli lämmin.
Liikaakin lämmin, ja siitä syystä ovi oli työnnetty auki.
Tupaan oli ripustettu kolme rasvalamppua, joissa palaa lekutti punertava tuli. Pöydällä paloi lisäksi kynttilä.