Niin hän aina sellaiseksi tultuaan teki.
Niin oli hän tehnyt jo poikavuosiltaan, ensi humalastaan asti. Puhe alkoi aina: "Kun Esasta aika jättää…"
Piki-Juosepin kertomus mustasta kokista oli jouduttanut hänen mielialansa kehittymistä tälle asteelle. "Kukas tietää, ehkä se sittenkin tarkoitti minua sillä kokilla, tarkoitti, että jo olet, vanha merimiehen raato liian kauan maalla maleksinut. Mereen sinut olisi heitettävä, meren syvyyteen ajettava katselemaan kuuta ja päivää nurjalta puolelta!"
Niin ajatteli Esa Piki-Juosepin puheen jälkeen ja saneli ääneen:
— Älkää huoliko! Kyllä tästä vanhasta Esa-raiskastakin aika jättää… Ja kun Esasta aika jättää, ei sitä saa haudata niinkuin muita ihmisiä. Ei sitä saa haudata maahan — kirkkomaahan — tai muuhun maahan. Se pitää haudata mereen. Niin niin. Mereen. Mereen!
— Älä nyt, kuiskasi Anna-Marja ja nyhkäisi Esaa hihasta ikäänkuin herättäen häntä — älä nyt noin ikäviä haasta! Soita sinä Esa! Vai väsynytkö sinä olet. Sano, kyllä me mennään pois, että pääset lepäämään!
— En minä ole väsynyt enkä ole humalassakaan. Kuule sinä, Sameli, mitä minä sanon sinulle!
— No!?
— Sinulla on se "Anna-Marja". Se on hyvä laiva. Se oli jo vanha laiva silloin kun minä olin kasvava poikanen. Mutta se on hyvä laiva! Isäsi ei olisi sitä myynyt, vaikka nurkkakivetkin olisivat menneet. Hän uskoi, että onni asuu siinä laivassa. No, no! Mitä minä sinulle nyt sanon, niin ota siitä vaari ja pane mieleesi: Kun minusta aika jättää, niin ota sinä minun ruumiini "Anna-Marjaan" ja avaa purjeet, nosta ankkuri ja purjehdi kauas merelle ja nosta sinä siellä minut luukunkannella alipuolen varppeenpartaalle, köytä iso tykin kuula jalkoihini, lue kirjasta mitä lukeman pitää ja komenna sitte miehiäsi: "Antaa mennä!" — jolloinka ne kohottavat luukunkannen ylipäätä. Laiva keinuu kallellaan, kiitää eteenpäin ja puskee laineita, purjeet ja köydet tuulessa humisevat ja vinkuvat ja pidä sinä aikamoiset hautajaiset "Anna-Marjan" kannella!! Lupaatko sinä?!
— Lupaan, lupaan!