— Älkää naurako, tuhmat! En minä mikään Piki-Juoseppi ole! Minä haastan oikeaa asiaa. Et sinä Sameli mistään sen parempaa emäntää saa!
— Ethän sinä vain liene puhemies, nauroi Anna-Marja.
— Kyllä, miks'ei. Mutta en nyt. Jos tämä Sameli vain tahtoo, tullaan me toisen kerran sinun kotiisi oikeina sulhasina. Ja nyt minä soitan teille hampuria ja sen päälle en mitään!
Esa asetti viritetyn viulunsa polvelleen — tai oikeastaan vasemmalle käsivarrelleen, joka nojasi polveen — ja alkoi soittaa hampuria. Notkeina juoksivat vanhat sormet ja heleästi lauloi vanha viulu!
Tanssijat alkoivat järjestäytyä.
Anna-Marja ja Sameli nousivat yht'aikaa soittajan molemmilta puolilta ja joutuivat he ilman muuta seisomaan rinnakkain ja ikäänkuin sattuman määräämänä pariksi.
Piki-Juoseppi tuli myös Anna-Marjaa kohti, mutta Samelin käsi oli jo löytänyt Anna-Marjan käden ja he olivat ennättäneet vaihtaa hyväksyvän silmäyksen.
Piki-Juoseppi valikoi toverikseen tytön, joka oli koko illan katsellut syrjässä: Anttu-Suutarin tylsämielisen, kierosilmän tyttären.
Pian oli tanssi täydessä käynnissä.
Tyttöjen laajat, viisilevyiset koreaväriset leningit liehuivat ja hulmusivat ja levisivät väliin pyörähtäessä komeaksi kuvuksi, jota peukalo ja pikkusormi hypistelivät ja ohjaelivat.