— Liikaa on lunta, liikaa, puuttui puheeseen Juoseppi. Kyllä se tänä talvena sen tekee meille hevosettomille mitä sanoit: jättää puut metsään.
— Liikaa lunta — he he, sanoi Markku. Vai on liikaa lunta, he he! Minä olen tässä katsellut jo liki kuuttakymmentä sellaista talvea, mitkä muistan, mutta en ole nähnyt vielä sitä talvea, mitä ei olisi moitittu lumentulon suhteen. Milloin lunta liian paljon, milloin liian vähän! He he! Ei sitä ole parahiksi milloinkaan! En kertaakaan ole kuullut kenenkään sanovan: Vot! Nyt on hyvä talvi! Lunta ihan parahiksi, ei tuumaakaan liikaa eikä liian vähän. Sellaista se on — he he! Vanha Moos-Ville-vainaja — kadonnut jo minun nuoruudessani — sanoi aina, että "Jumala se kaikkein tuhmin maailmassa on: Antaa kesällä tuulta milloin liikaa ja milloin liian vähän eikä koskaan sellaista tuulta, joka olisi jokaisen myötätuuli ja talvella lunta milloin liikaa ja milloin liian vähän, mutta ei parhaiksi koskaan!" — Se oli viisas mies se Moos-Ville-vainaja! Kyllä se osasi sanoa! No — mitä minun pitikään sanoa — poltattehan te tupakkaa?
— Poltetaan, poltetaan ja pidetään suussa ja miten vain, vastasivat Sameli ja Juoseppi.
— No se on hyvä se!
Markku toi tupakkalaatikkonsa ja piippuja.
— Meillä on piiput!
— Sitä parempi — he he. Poikamiehinä sitä ollaan vielä pysytty?
— Poikamiehinä, poikamiehinä.
— Ja merille ei ole tehnyt enää mieli tällä Juosepilla, Piki-Juosepiksihan ne taitaa sinua kutsua — he he! — ja kutsun minäkin, jos et pahaa tykkää. Taidat ruveta akottumaan, koska et enää yritä merille?
— Sano, sano miksi hyvänsä! Akkahommista ei ole tietoa, eikä kannattaisi puhua tyttärettömässä talossa, mutta merelle kyllä on mieli, vaikk'ei tällä kertaa ulkovesille eikä toisen laivaan. Jaalan kosintareisuhan tämä olisi ja tämä Sameli tuli puhemieheksi, ja sillä olisi kihlat mukanaan, jos niinkuin sinulla se jaala enää on myytävänä.