Viisas niinkuin ruusunnuppu, kaunis niinkuin koulumestar…
He he — ne tytöt osaavat aina laulaa!
Koulumestari haettiin, ja pian hän oli velkakirjan kirjoittanut, jonka jälkeen Juoseppi vierasmiesten läsnäollessa piirsi siihen puumerkkinsä. Vierasmiehet piirsivät myös puumerkkinsä, ja velkakirja oli valmis. Markku asetti sen ja Juosepilta saamansa rahat kaappiinsa, ja sitten otettiin vielä ryypyt. Koulumestarille ja vierasmiehille annettiin ryypyt myös, ja hetkisen miehet juttelivat ilmoista ja siitä sai Piki-Juoseppi aiheen sanoa näin:
— Vielä siitä tulee lounattuulet ja lämpöiset ilmat. Kunhan se ottaa tuulen tänne meren puolelle, lounaaseen, ja tulee iso meri ja käy ummikas, lohkoo se jäät vielä satamastakin ja vie putipuhtaaksi. Silloin minä tulen tänne ja lykkään "Marketan" mereen ja vien kotiin ja vedän omille teloille kotirantaan, jossa sitä saan kevätpuoleen ruveta korjaamaan ja putsaamaan, niin että kun sinä, Markku, ensi kesänä näet tämän jossain, niin et tunnekaan ja kysyt, että "Kenenkäs jaala tämä on, joka on näin komia ja vähän entisen meidän 'Marketan' näköinen, ja samanhan tämä näkyy olevan niminenkin?!" Jaa, jaa! Älkää epäilkökään, niin minä teen!
Vielä kerran mentiin miehissä, koulumestarikin mukana, tarkastamaan "Markettaa", jota Juoseppi nyt kiitteli kiittämästä päästyään niin, että jo alkoi vanhasta ja viekkaasta Markusta pahalta tuntua ja hän mietti: "Taisivat pojanpahalaiset minua pettää.", mutta kun hän muisti, kuinka pehmeitä kaikki nuorat ovat, kuinka harvoina ja harmaina purjeet, kuinka kulunut ankkuriketju ja että kaarissa on mätää enemmän kuin ostajat luulivat, tuli hän jälleen miltei entiselle tuulelle.
Alkoi jo hämärtää, ennenkuin Sameli ja Juoseppi pääsivät lähtemään. Useat ryypyt pitkin päivää olivat vaikuttaneet sen, että elleivät he olleetkaan sanottavasti humalassa, eivät he olleet aivan selviäkään. He olivat rikkaita, nuoria, voimakkaita ja älykkäitä kauppiaita ja merimiehiä, laivanpäämiehiä, jotka olivat eräässä köyhässä kalastajakylässä, jota kutsutaan Ruokolahdeksi, käyneet jaalanostossa ja läksivät nyt komealla orhilla ajamaan kotiinsa että kaviot vain kapsahtavat, reen partaat rusahtelevat tupien, aittojen tai saunojen nurkkiin ahtaissa kujasten käänteissä ja orhin harja vain hulmuaa ja rekiloimen liepeet liehuvat pohjatuulen puhaltaessa vastaan. Koiratkin ymmärtävät, että herroja lähtee kylästä, ja saattavat kilpaa haukkuen ja ulvoen parikymmenlukuisena laumana. "Tytöt — katsos Sameli — tirkistelevät ikkunoista!!" —
Hevonen juoksi rivakasti ylös kilometrin pitkää, loivaa ja mutkikasta ylämäkeä, rinnettä, joka vietti etelään ja kaakkoon ja jossa oli niittyjä — nyt lumilakeuksia. Sitten saavuttiin metsään. Sitten tuli taas niittyjä ja sen jälkeen Vetel-järvi, sitten niittyjä ja sitten painuttiin korpeen. Jylhiä honkia kasvoi kahden puolen tietä. Tie oli niin kapea — sehän ei paljon muuta ollut kuin karjanpolku — että oli vaara ajaa reki puuhun, sillä täällä syvällä metsän sisällä oli pimeämpi kuin lakealla. Ajettiin hiljemmin.
Siihen asti olivat molemmat istuneet reessä vaiti. Sitten sanoi Sameli, nykäisten jälleen hevosen parempaan juoksuun:
— Sen minä sanon sinulle, Juoseppi, että kun minä olen nyt sinua auttanut, niin minä vaadin, minä voin sinulta vaatia, että sinä pidät silmäsi auki etkä pyri tallaamaan minun varpailleni, muuttui sitten elämä miksi hyvänsä.
— Mitäs sinä oikein tarkoitat?