— Ymmärrä itse. Pidä silmäsi auki, sanon minä vielä kerran. Pidä silmäsi auki, ja kyllähän sitte näet milloin olet tallaamaisillasi minun varpailleni ja väistä silloin ajoissa. Jumal'auta, jos et niin tee!
— Sinä olet humalassa. Älä huuda!
— En minä huuda, enkä minä ole humalassa. Minä vain varoitan sinua ajoissa, ettei sinun tarvitse katua. Ymmärrätkö sinä?! Niin sinä olet tuhma kuin ryssän mahlikas, mutta sitä vartenhan minun sinua on varoitettavakin. Minun nokalleni älä yritäkään hypätä, mies! Pane se mieleesi!!
— Sinä haastat riitaa. Kuulehan! Minä viskaan sinut reestä, niin isäntä kuin oletkin, ellet ole hiljaa!
— Piki-Juoseppi! — Piki-Juoseppi! — Älä anna käsien valtaa — älä anna käsien valtaa! Ystäviähän me sentään ollaan! Eikös niin!
Saavuttiin äkkiä Liivalahdenjärven jäälle. Punakeltainen kuu nousi sinipunaisella, tähtikirkkaalla tummalla taivaalla näkyviin itäisten vuorten takaa. Edessä oli järven lakea jää. Sen takaa kohosi Havukkavuoren metsäinen rinne, ja jylhä, huimaavan korkea Havukkavuoren nenä, huippu, jonka ohi tie metsän läpi kulki. Lännessä kuulsi vielä yhä himmenevän ja sammuvan iltaruskon loisto.
Jäällä päästettiin hevonen täyteen raviin. Pian alettiin nousta rinnettä ylöspäin, läpi synkän metsän, jossa tie pujoitteleikse ohi ja välitse aitan suuruisten kivien ja suurten kuusten, joiden oksat tapasivat milloin ylhäällä hevosen luokkaan, joka kaatoi niistä lunta alas hevosen selkään ja miesten päälle, milloin aisoihin ja rekeenkin, kun sattuivat olemaan alempana. Hevosta täytyi ajaa kävellen yhä pahenevan nousun ja epätasaisuuksien vuoksi.
— Kuulehan, Juoseppi, sanoi Sameli ja pysäytti hevosen kokonaan.
— No?
— Meille tulee tästä hyvin paha kohta vastaan. Mitenkähän päästään siitä ohi.