— Jaa tämä Havukkavuoren pykälä?
— Niin.
— Mikäs siitä on mennessä, kun on näin paljon lunta ja kivet ovat peitossa.
— Ei se mitään…
— Ja voidaanhan pahimmassa paikassa nousta reestä pois ja…
— Mutta kun se pahin paikka on juuri siinä Ukon luolien suulla, siinä, mihin kuuluu se kultaseppien vasarain läiske ja miltä paikalta kesällä nähdään savun nousevan, kun tänne mereltä katselee — kun Havukkavuoren Ukko leipiä paistaa — ymmärrätkö sinä.
— Ole joutavoimatta!
— Ole itse!
— Ei se ole henkeä keitään vienyt.
— Vai ei! Etkö sinä ole kuullutkaan, miten kävi ennen sille suurelle tietäjälle — kuului olleen minun isä-vainajani äidin sukua — joka yritti loitsurunoillaan ja taioillaan manata aarteet itselleen Havukkavuoren Ukolta. Oli asettunut siihen vastakkaiselle vuorelle, Tervakalliolle, johon oli sytyttänyt pienen uhritulen ja sen ääressä luki lukujaan ja loihti loihtimisiaan. Luki niinikään että: