Luolehetar luonnon tyttö, Manun eukon palkkalainen, joka oot vuoren vartijana, rahapurnun paimenena,
ja sillä tavalla, ja kun ei sitte muistanutkaan koko lukua, järähti kallio, Havukkavuoren nenä suitsi savua, ja se ei enään ollutkaan mitään leivinuunin savua, ja tietäjä oli tukehtua ja kiitti onneaan, kun pääsi vähissä hengin ja juosten alas rantaan Liivalahteen omalle haapiolleen, jolla alkoi soutaa kotiin päin. Kaiken aikaa oli Havukkavuoren Ukko syytänyt savua hänen päällensä, että oli eksyä selvälle meren selälle, kun ei ollut kompassiakaan mukana — ja lieneekö noita ollut silloin vielä kompasseja olemassakaan. — Soutamalla niin likellä rantaa, että airot kolkki kaiken aikaa rantakallioihin, osasi hän tulla kotiin. Vasta lähellä kylää pääsi siitä savupilvestä kirkkaaseen ilmaan ja sai jälleen hengähtää. Kun sitte tuli kotiin, oli siellä ryskänyt ja reistaillut koko ajan joku näkymätön ja vienyt kaikki kullat ja hopeat — yksin tietäjän vaimon sormista kultasormukset ja korvista kultaiset korvarenkaat oli siepponut ja niin oli tietäjä entistäänkin tullut köyhemmäksi eikä uskaltanut enää toista kertaa yrittää Ukon aarteita etsimään. Isä-vainaja toi aina jouluaattoiltoina Ukolle siankinkun ja juhannusaattona maitoa uhriksi ja ohikulkiessaan aina vuoli tähän hopeaa ja sanoi:
Pysy siellä, kun pysytän! Ole siellä, kun oletan!
ja pysyi Ukon kanssa loppuun asti hyvänä miehenä. — So, Polle! Seisopas vähän!
Sameli pysäytti hevosen kokonaan.
Pahimpaan paikkaan oli enää tuskin viittäkymmentä syltä. Ohi suurten, oksaisten kuusten tyvien ja suurien kivien näkyi se kirkkaassa kuun paisteessa.
Kuului kultavasarain läiske.
— Sattuuko sinulla olemaan yhtään hopearahaa mukanasi?, kysyi Sameli.
— Eikä ole, ja pakanaako sinä sillä tekisit?
— Eikö sinulla ole yhtään hopearahaa?!