— No ei kun ei. Päästäneen tästä nyt ilman tulliakin!
Kuu pistäytyi välillä pohjatuulen ajamaan pilveen ja valaisi taas sen perästä sitäkin kirkkaammin.
Kammottavina seisoivat tummat kuuset ja aavemaisina lepäsivät niiden varjot lumella, ja vielä kammottavampana kohosi puiden takaa louhikko ja Havukkavuoren jyrkkä rinne ja huippu.
— No, koetetaan, sanoi Sameli ja ajoi hevosen jälleen kävelemään. — Ei tästä ilkeä takaisinkaan ajaa, eikä kiertää voi.
Äänettöminä alkoivat miehet jatkaa matkaansa.
Sameli tuskin uskalsi hengittää, kun olivat pahimmalla kohdalla, missä päivän aikana näkyvät vuoren sisään johtavien luolien kymmenet isommat ja pienemmät suut, joista ei tiedä kukaan, mikä niistä on oikea ja mikä valereikä, sillä kukaan ei ole uskaltanut niitä tutkia ja uuria, ja joista tie aukenee vuoren sisällä oleviin aarrekammioihin.
Piki-Juoseppia oli peloittanut koko ajan pahemmin kuin Samelia, vaikka hän sanoin koetti esiintyä rohkeana.
— Soo Polle, kävelepäs rivakammin!, sai Sameli hevoselleen juuri kuiskatuksi, kun hän tunsi, että joku vetää hänen altaan hevoslointa ja heinäkulia.
Se raastoi voimiensa perästä.
Sen huomasi Piki-Juoseppikin, ja taakseen katsomatta ja vaistomaisesti, kuten vaarassa aina, hän mitään ennättämättä harkita tai ajatella, sillä hänen ajatuksensa olivat kauhun vallassa, sieppasi reen keulapuolelta hevosruoskan ja löi sillä hevosta voimiensa takaa kerran, löi toisen, kolmannen ja neljännen ja viidennen että siima vinkui ja hevosen lautaset läiskyivät. Samaa teki Sameli oikealla puolella anteli ohjaksen perillä hevosta kupeisiin minkä jaksoi. Miehet olivat nousseet tätä varten polvilleen rekeen. Hevonen laukkasi, se miltei lensi ylös rinnettä ja reki heittelehti kuin jolla aallokossa. Töin tuskin pysyi reki pystyssä ja miehet reessä ja puiden oksat raapivat heidän kasvojaan.