Tuskin lienee Penna itse siinä hätäännyksissään omia jalkojaan liioin muistanut, mutta jalat muistivat itsensä ja tehtävänsä sitäkin selvemmin ja käsittivät heti, että nyt on paha nuotassa ja tästä on tavallista vikkelämmin pois jouduttava.
Päästyään sisään herätti Penna toiset loistonvartijat ja kertoi niille, mitä oli kuullut ja lisäsi: "Tuli laivoja maalle jos tuli ja meni leipä jos meni, mutta minä en tänä yönä vahtiin mene."
Kun tiedettiin "Silkkilaivan" perämiehen harva se syksy käyvän kummittelemassa Rivin kellotapulin luona, ei ollut kenelläkään halua lähteä vahtiin.
Jokaiselle muistui mieleen samanlainen tapaus kolme vuotta sitte, jolloin niinikään "Silkkilaivan" perämies nousi maalle sumukellotapulin luona, teki samat kysymykset ja vaati soittajaa tilille laivaan. Soittajana oli silloin Jyrin Tuomas vainaja, mies rohkea kuin tammitukki. Hän vitkasteli hetken ja vastasi röyhkeästi kysyjälle ja palasi niinikään sydänyön pahimmalla tunnilla kesken vartionsa vahtitupaan henkensä säilyttäneenä kuten Pennakin, mutta järkensä menettäneenä ikiajoiksi. — —
Pennan tullessa sisään palaa kärysi vahtituvan pöydällä vanha rasvalamppu. Ikkunat olivat visusti luukuilla suljetut, sillä merelle ei saanut näkyä mitään muuta valoa, kuin loiston.
Rasvalampun liekki lekutti rauhattomana sillä luukkujen ja harvan ikkunan läpi pääsi tuuli silloin tällöin puhaltamaan sisään.
Luukut kolahtelivat ja tuuli suhisi ja vongahteli uunin savupiipussa.
Miehet istuivat vuoteittensa reunoilla.
Kello löi kaksitoista.
— Kyllähän sinun Anttu on nyt lähdettävä. Ei siinä auta, sanoi vartiovanhin.